tiistaina, tammikuuta 09, 2018

Ilmastopakolaisia ja väestönkasvupakolaisia

Ympäristöpakolaisuus on pakolaisuutta joka johtuu ulkoisista tekijöistä (ilmaston lämpenemisestä). Siitä on tapana puhua paljon, koska se on toisaalta tärkeä asia mutta myös poliittisesti korrekti aihe ja oleellinen osa monikultturistista diskurssia. Tällä kertaa aiheesta kirjoittaa HS sinnsä asiallisessa ja laajassa artikkelissaan.

Toisaalta Afrikasta ja Lähi-Idästä paetaan myös siksi että ympäristö muuttuu elinkelvottomaksi sisäsyntisistä syistä. Afrikkalaiset ja jotkut lähiitämaalaiset lisääntyvät nopeasti ja esitetyt optimistiset arviot siitä että väestön kasvu on nopeasti alenemassa eivät ole toteutuneet näissä maissa. 

Science Magazine kirjoitti asiasta 2014:

Africa is likely to see the largest increase in population — from about 3.5 billion to 5.1 billion people — during the next 85 years.
United Nations Population Division Director John Wilmoth, one of the study's authors, says researchers previously anticipated population trends in Africa would follow patterns in other countries, increasing at a slower rate as birth control use became more widespread.
But that has not turned out to be the case.
“The level of contraceptive use has continued to increase but slowly — more slowly than expected — and fertility therefore has been falling less rapidly than expected, and the population therefore continues to grow more rapidly than we expected,” he said.
Research conducted jointly by the United Nations and the University of Washington anticipates the population of Asia will peak at five billion people by 2050, up from 4.4 billion people today.
YK:kin siis tunnusti asian 2010-luvun alussa. Mutta tämä ei ole HS:lle oikein poliittisesti korrekti aihe. Afrikka on erilainen, koska afrikkalaiset ovat erilaisia.


tiistaina, tammikuuta 02, 2018

Yhteisöllisyys ei ole pelkkää joukkohalia

Kananedustaja Timo Harakka totesi aikoinaan Ylen 10 kirjaa -ohjelmassa: 

Yhteisöllisyys on pehmoinen sana, josta tulee mieleen joukkohali ja yhteislaulu leirinuotiolla. Mutta [taloustieteilijät] Samuel Bowles ja Herbert Gintis muistuttavat, että historiallisesti yhteisöllisyys edellyttää yhteisen vihollisen. Väkivallasta poisoppiminen vie ihmiskunnalta tuhansia ja taas tuhansia vuosia.


”Luokallemme tuli uusi tyttö, jota kiusasimme piirtämällä hänestä pila- ja alastonkuvia ja jättämällä ulkopuolelle. Kiusaaminen vahvisti porukkamme me-henkeä. Mielessäni ei edes käväissyt, miltä kiusatusta mahtoi tuntua. Ennen kaikkea kyse oli ryhmädynamiikasta ja tyttöporukan kaveruuksien vahvistamisesta.” - Nainen, 26 vuotta. 

”Kiusasimme samalla luokalla ollutta tyttöä, jätimme pois leikeistä, nimittelimme ja levitimme ilkeitä juoruja. Seurasin muiden mukana. Jollakin raa’alla tavalla yhden lapsen kiusaaminen tuntui yhdistävän meitä muita. Tiesin, että teen väärin ja että minun olisi kuulunut puolustaa häntä. En silloin uskaltanut.” - Mies, 44 vuotta.

maanantaina, tammikuuta 01, 2018

Halllinnollinen ilmoitus

Minulla on jäänyt kommentteja hyväksymättä koska kommentit menivät eri mailiboksiin kuin muut. Alan hyväksyä käsittelemättömiä kommentteja uusimmasta alkaen.

Lisäys: kaikki on nyt käsitelty. Ja moneen on annettu kommentti. Noloa että kävi näin. Toivottavasti ei toistu.

Tommy Uschanov, Paavo Rautio, #metoo ja rasismi

Tommy Uschanov on vasemmistolainen, jonka ajattelua arvostan. HS:n kolumnissaanMiksi kuppi kaatui Harvey Weinsteinin kohdalla vasta nyt? Kyse on ”halunsalauksesta”” Uschanov kysyi, miksi seksuaalinen häirintä oli saattanut jatkua elokuva-maailmassa niin kauan ennen kuin kukaan uhri reagoi.

Uschanov etsi selitystä asialle taloustieteilijä Timur Kuranin teoriaan preferessien falsifikaatiosta (preference falsification), jolle Uschanov antoi hauskan suomenkielisen käännöksen halunsalaus.



Miten ihmeessä sadat ahdistelun uhreiksi joutuneet ihmiset ovat pysyneet siitä hiljaa jopa vuosikymmenten ajan – ja kun yksi heistä sitten rikkoo hiljaisuuden, muut ovat heti valmiita tekemään samoin?

Erään vastauksen tarjoaa yhdysvaltalais-turkkilainen taloustieteilijä Timur Kuran. Hänen teoksensa Private Truths, Public Lies – The Social Consequences of Preference Falsification (1995) nauttii melko laajaa suosiota esimerkiksi valtio-opin ja sosiaalipsyko­logian tutkimuksessa mutta on akateemisen maailman ulkopuo­lella lähes tuntematon.

Kuranin käsitteen preference falsification voisi suomentaa vaikkapa ”halunsalaukseksi”. Suuri joukko ihmisiä, joskus jopa yhteiskunnan enemmistö, on jotakin mieltä, mutta salaa sen, koska kukaan ei halua lähteä julkistamaan tätä mielipidettään yksin.

Uschanov olisi voinut jatkaa Kuranin teorian esittelyä pidemmällekin ja syventää sen soveltamista #metoo -kampanjaan. Kuranin mukaan ihmiset eivät ainoastaan salaa omaa mielipidettään, vaan lähtevät jopa mukaan rankaisemaan niitä, jotka uskaltavat rikkoa status quon. Itä-Euroopassa kommunismin haastaneita harvoja intellektuelleja kritisoitiin joukkokokouksissa ja nekin, jotka ihailivat ehkä näitä harvoja julkisesti kommunismia kritisoivia ykstyisesti, allekirjoittivat esimerkiksi kirjailijaliitoissa adresseja, jotka tuomitsivat julkisesti kommunismia kritisoineet pettureiksi ja amerikkalaisten kätyreiksi.

Enemmistöä ei ainoastaan sorrettu kommunismissa tukahduttamalla sananvapaus, vaan enemmistö osallistui itse sananvapauden tukahduttamiseen osallistumalla tehtaissa kokouksiin, jotka yksimielisesti tuomitsivat "petturit". Tavalliset "kunnon kansalaiset" jopa ilmiantoivat ystäviään salaiselle poliisille. Enemmistö tuki status quota passiivisesti ja joskus aktiivisesti - ja käytti status quota hyväkseen oman etunsa ajamiseen.


Vastaava sorrettujen tuki järjestelmälle tuli esiin ruotsalaisnäyttelijä Noomi Rapace kuvauksessa seksuaalisen häirinnän tapauksessa (Katso HS 17.12.2017):


”Monet naiset ovat itse pelanneet peliä ja kiivenneet sen avulla eteenpäin urallaan. He ovat sillä tavalla päässet sisäpiiriin, osallistuneet ’peliin’ ja käyttäneet sitä omaksi edukseen”, Rapace toteaa.

Rapacen mukaan tuottajat ja ohjaajat eivät pystyisi toimimaan kuten ovat toimineet, jos kukaan ei
lähtisi mukaan leikkiin.

”Inhottavaa on, kun siitä tulee vallankäytön väline. Kun jollain on paljon valtaa ja toiset ovat epätoivoisia. Silloin ihmiset satuttavat itseään tai antavat toisten tehdä niin. Luulen, että näin sen jo aikaisin. Näin miten sitä tapahtui teatterimaailmassa Tukholmassa ja elokuvamaailmassa Los Angelesissa.”


Myöhemmin HS:ssä oli toinen - Paavo Raution - kolumni Uschanovin jutun innoittamana, jossa myös viitattiin Kuranin kirjoitukseen. Kirjoitus jäi paljon Uschanovin kirjoitusta vaisummaksi - siinä väitettiin rasismin leviävän, koska enemmistö ei muka uskalla tuomita rasismia. Syntyi kuva, että Rautio ei itse ollut lukenut Kuranin kirjaa, vaan sovelsi teoriaa sen vähäisen tiedon varassa, jonka Uschanovin kirjoituksesta ymmärsi.

Rasismihan kyllä Suomessa tuomitaan hyvin laajasti. Toki on myönnettävä, että viime aikoina yhä useampi henkilö Euroopassa on kyllästynyt paisuneeseen maahanmuuttoon ja asenteet ovat koventuneet. Mielipiteet ovat polarisoituneet, mutta rasismi tuomitaan kyllä voimakkaasti edelleen monissa piireissä vaikkakaan ei toki kaikissa.

Kuran kyllä nostaa rasismi-aiheen esiin kirjassaan, mutta aivan eri tavalla kuin Rautio esittää. Kuran väittää, että rasismi-syytettä käytetään laajasti sorron välineenä eli sananvapauden rajoittamisen keinona. Vaikka kaksi kolmasosaa amerikkalaisista vastustaa monien tutkimusten mukaan rotukiintiöitä (affirmative action) - ja vielä enemmän siihen liittyvää poliittisen korrektiuden  ja kaikesta loukkaantumisen kulttuuria - ihmiset ovat julkisesti hiljaa, koska pelkäävät leimautuvansa rasisteiksi. Ihmiset falsifioivat omat mielipiteensä rotukiintiöistä varsinkin, jos toimivat yliopistoilla, missä sananvapaus on minimissään. Rasistiksi leimaaminen ja poliittisen korrektiuden kulttuuri oli saavuttanut jo Kuranin kirjan julkaisemisen aikaan sellaiset mittasuhteet, että Kuran ennusti siitä seuraavan rotusuhteiden uusi huononominen ja yhteiskunnallinen räjähdys.

Tulkitsen Trumpin valinnan niin, että Kuran ennusti räjähdyksen oikein.



torstaina, joulukuuta 28, 2017

Maahanmuuton laadusta laaja tutkimus

Cambridge University Pressin julkaisemassa lehdessä on laaja tutkimus maahanmuuttajien äo-tasosta. Kiitos filosofian tohtori J. Sakari Hankamäelle linkistä. Tutkimus on vuodelta 2014.

Jos onnistuneen maahanmuuttopolitiikan mittarina halutaan pitää maahanmuuttajien laatua, Kanada on maahanmuuttopolitiikan suuri onnistuja ja mm. Suomi maahanmuuttopolitiikan suuri häviäjä. Kanadassa maahanmuuttajien äo on vain 1.4 pistettä kantaväestön äo:ta alempi, Virossa 3.6 pistettä, Ruotsissa 6.5, Tanskassa 7.2 ja Suomessa 8.3.

Kuvassa mustat maat ovat niitä, joissa maahanmuuttajien äo on selkeästi kantaväestöä alhaisempi, siniset niitä joissa maahanmuuttajien äo on kantaväestön äo:ta korkeampi. Musta on Suomen ja Kiinan lisäksi myös Egypti, johon tulee väkeä etelästä. Sinisin lienee Dubai, jossa maahanmuuttajat tekevät pitkälti sekä paskatyöt että kaikki muutkin työt, mutta ovat myös huomattavasti korkeammalla tasolla kognitiivisesti kuin dubailaiset.



Tieto ei tietysti kriittiselle lukijalle tule yllätyksenä. Kanadan maahanmuuttopolitiikka on hyvin valikoivaa - maahanmuuttajien koulutustaso on kantaväestön koulutustasoa korkeampi. Viron sosiaalisten tulonsiirtojen alhainen taso alentaa maan houkuttelevuutta sosiaalishoppailijoille. Ruotsi, Suomi ja Tanska ovat selvästi heikommassa asemassa.

Huomautettakoon, että en ole lukenut tutkimusta vielä kokonaan läpi - kommentoin aihetta mahdollisesti laajemmin myöhemmin. Todettakaan kuitenkin, että lähestymistapa on sama kuin Bell Curve-kirjassa aikoinaan. Suosittelen lämpimästi lukijaa kertaamaan aiemman kirjoitukseni.

Lisäys 1: Tarkemmin sanoen pitäisi ehkä puhua kognitiivisista kyvyistä eikä äo:sta koska tässä mitataan lähinnä PISA-tuloksia. Toisaalta PISA-tulokset ovat tunnetusti hyvin g-latautuneita, joten virhe ei ole suuren suuri. Esimerkiksi Osmo Soinivaara on todennut:

Pisa-tutkimus mittaa jokseenkin samaa kuin nuo älykkyystutkimukset tai kääntäen, älykkyystutkimukset mittaavat jokseenkin samaa kuin Pisa-tutkimus. 


keskiviikkona, joulukuuta 20, 2017

Kuka uskaltaa?

Muistan miten silloin kun maahanmuuttokriittinen liike alkoi, vaati rohkeutta sanoa että emme halua tänne muslimeja emmekä afrikkalaisia. Vaati järkeä tuoda esiin perustelut. Vaati rohkeutta ilmaista ajatuksia, jotka olivat melkein kaikkien muiden ihmisten mielestä moraalittomia tai vanhanaikaisia. Poliisi tuli oven taa, jos ilmaisit ajatuksesi joskus hiukan liian kärkevästi. Yhdistyksissä, missä toimit muiden ihmisten kanssa, sait kuulla että et oikeastaan kuulu tänne.  Koit tietysti joskus yksinäisyyttä.

Sittemmin on syntynyt suuria yhteisöjä - kuten Homma Forum - jossa maahanmuuttokriittiset toimivat omiensa kesken. Toisaalta Euroopan viimevuosien tapahtumat ovat niin ilmeisiä osoituksia siitä, että monikultturismi ei toimi, että mainstream-väkikin on menettänyt uskonsa monikultturismiin.

Mukaan on tullut paljon ihmisiä ja sitä mukaa paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla ole eri mieltä. Eivät uskalla etteivät menettäisi uusia kavereitaan. Eivätkä rakasta totuutta niin paljon, että uskaltaisivat vaikka pelkäävät. Tarraudutaan tuttuihin maahanmuuttokriittisen liikkeen opinkappaleisiin kuten EU:n turmiollisuuteen niin voimakkaasti, että ei nähdä, että Venäjä on tällä hetkellä suurempi uhka kuin islam ja että meidän on liittouduttava lännen kanssa itää vastaan. Tai jos ollaan jo jonkinlaisessa asemassa liikkeessä, nautitaan siitä että liike on kasvanut ja sitä myötä oma asema.

Samanlaisia ei-uskaltajia on vihreä liike täynnään. Tilanteessa, missä ilmasto lämpenee kovaa vauhtia, ei uskalleta sanoa, että ilmaston pelastamisessa tarvitaan myös ydinvoimaa. Ei uskalleta, koska pelätään että menetettäisiin kavereita. Ei rakasteta niin paljoa tulevia sukupolvia tai edes omia lapsia, että riskeerattaisiin että menetetään kavereita. Ei edes päästetä ajatusta, että nyt tarvitaan ydinvoimaa, aivoihin, koska jo pelkkä ajatus on liian pelottava. Timur Kuran sanoisi että unthinkable on jo ajat sitten muuttunut unthoughtiksi.

"beliefs treated as unthinkable disappear from society's repertoire of ideas, that is, become unthought"

Totuus on julkishyödyke.


torstaina, joulukuuta 14, 2017

perjantaina, joulukuuta 01, 2017

Onko nykyinen turvallisuuspoliittinen linja huonoin mahdollinen?

Suomi on lähentynyt Natoa ja joittenkin kommenttien mukaan Suomi leimautuu Venäjällä osaksi Länttä. Toisaalta Suomella ei mm. puolustusministeri Niinistön mukaan ole minkäänlaisia turvatakuita miltään järjestöltä. 

Naton korkea-arvoinen upseeri totesi

Suomen ja Ruotsin lähentyneet välit Natoon ovat lisänneet niihin kohdistuvaa sotilaallista uhkaa, joten Natolla on moraalinen velvollisuus tulla Suomen ja Ruotsin avuksi, jos maihin hyökätään. 

– Maiden ei-jäsenyyssuhteet (Natoon) itseasiassa alentavat kynnystä heidän joutumisesta aseellisen aggression kohteiksi. Siksi mielestäni Natolla on moraaliset ja muut syyt tulla apuun näille kahdelle maalle, Helseth sanoi Reutersin mukaan. 


Jos väite lisääntyneestä sotiaallisesta uhasta pitää paikkansa nykyinen keskitien turvallisuuspolitiikka on ehkä huonoin mahdollinen. Edellyttäen nyt, että Suomella ei todellakaan ole mitään salassa sovittuja turvatakuita Venäjää vastaan.

Ajatuskoe

Ajatellaanpa muuten, että tässä tilanteessa Venäjä miehittäisi vaikkapa Lappeenrannan. Natoa ja isäntämaasopimusta vastustavat toteaisivat, että aggressio johtui Suomen vejeilystä Naton kanssa. Ja Naton kannattajat toteaisivat, että aggressio johtui siitä, että Suomella ei ollut turvatakuita. Jos Nato-upseerin analyysi on totta, molemmat olisivat itse asiassa oikeassa!

Syvennetään vielä ajatuskoetta

Jos ajatuskoetta jatkaa, voi ymmärtää, että vaikka toinen malli - X) perinteinen liittoutumattomuuspolitiikka tai Y) Natoon liittyminen olisi sinällään selvästi toista mallia parempi - sekä mallin X) että mallin Y) kannattajien mielipiteet todennäköisesti jyrkkenisivät Venäjän agression takia.

Molemmilla olisi itse asiassa rationaalinen perustelu jyrkentää mielipidettään! Kirjoitin asiasta aiemmin:

Lienette huomanneet tällaisen yleisen ilmiön:

Kun joku juttu (A [ - siis nykyinen turvallisuuspoliittinen malli]) ei toimi [koska Venäjä tekee aggression], ihmiset jakaantuvat usein kahteen ryhmään X ja Y, joista toinen porukka X sanoo että tarvitaan lisää A:ta [yhteistyötä Naton kanssa] ja toinen Y sanoo että tarvitaan vähemmän A:ta. Esimerkkinä A:sta vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot tai alkoholipolitiikan liberalisointi tai tiukentaminen. Usein käy vieläpä niin, että mitä huonommin juttu A toimii, sitä voimakkaampi polarisaatio mielipiteiden X ja Y välille syntyy.












Molemmille osapuolille X ja Y on aivan selvää, miten pitää toimia, mielipide vain on päinvastainen. Polarisaatio oli todella kova mm. Britanniassa, kun Thatcher vaati nopeita markkinalähtöisiä reformeja ja Labour vaati lisää sosialismia.

Princetonin Yliopiston tutkija Avinash K. Dixita ja Stockholm School of Economicsin professori Jörgen W. Weibull ovat mallintaneet asiaa matemaattisesti ja osoittavat, että polarisaatio ei välttämättä johdu siitä että ryhmät X ja Y eroaisivat preferensseiltään, älyllisiltä kyvyiltään tai taloudelliselta asemaltaan. Polarisaatio voi edetä myös tilanteessa missä ihmisillä on vain jonkin verran erilaiset etukäteisoletukset siitä mikä on järkevintä politiikkaa.

Tietyillä reunaehdoilla talouspoliittiset kokeilut ja niistä saadut kokemukset johtavat nimittäin ns. Bayesian Updating -prosessin kautta siihen, että ryhmien X ja Y mielipiteet oikeasta politiikasta ajautuvat yhä vain kauemmas toisestaan. Intuitiivisesti johtopäätös on oikeastaan liiankin selvä:

Jos harjoitettua politiikkaa mallinnetaan vaikkapa lukuvälillä 0%,100% ja valittu politiikka tietyllä hetkellä on 50% mikä johtaa todella huonoon tulokseen, henkilö jonka ennakkokäsitys on että sopiva politiikka on noin 40%, tekee johtopäätöksen että 40%:kin voi olla liikaa kun 50%:kin kerran johti näin huonoon tulokseen ja päivittää ennakkokäsityksensä 30%:iin. Vastaavasti henkilö jonka ennakkokäsitys on että sopiva politiikka on 60%, tekee johtopäätöksen että 60%:kin voi olla liian vähän ja päivittää ennakkokäsityksensä 70%:iin.

Tutkijat esittävät kaksi hyvää esimerkkiä:

(i) Suppose country A intervenes militarily in country B, and the result is violence and ethnic conflict in B. This could be happening either because each ethnic group in B supports its own militants to resist A’s forces, and the militants then turn on each other or because A’s forces are not strong enough to maintain law and order. That is, the ideal policy could be either no intervention or a much stronger intervention, and the actual policy may be failing in the respective cases because it is too much or because it is too little.

(ii) Suppose a country is experiencing high unemployment. Those who take a Keynesian view of the world may think this is because monetary policy is too tight, whereas those who take a monetarist view may think that the policy is too loose and that businesses are not hiring because they think that the loose policy will lead to inflation and then to much higher interest rates.


Todellisuus ja matemaattinen mallikin on toki monimutkaisempi. Polarisaation syntyminen riippuu ainakin mielipidejakaumasta ja tavasta, jolla politiikan sisällöstä päätetään. Tutkijoiden mukaan polarisaation hinta on usein kova. Toisaalta polarisaatio ei tällaisessa tilanteessa kestä ikuisesti. Jossain vaiheessa havaintoja erilaisista politiikoista ja niiden menestyksestä tulee niin paljon, että polarisaatio alkaa vähetä. Elleivät polarisaatiota siis ylläpidä muut voimat kuten erilaiset preferenssit.

[Hyvänä esimerkkinä muista voimista hyvesignalointi.]