Onko työhön kulunut aika ihmiseltä pois (eli negatiivista utiliteettia)?

Kun tutustuu taloustieteeseen tai sen soveltajien puheisiin tavallaan "ulkopuolisena" (mutta 35v yksityisessä yrityksessä toimineena), yksi hämmentävimmistä asioista on seuraava:

Ihminen toimii uusklassisen taloustieteen Homo Economicus -oletuksen mukaan omien preferenssien mukaisesti jotka preferenssit voivat olla periaatteessa mitä tahansa. Taloustieteilijät eivät ole kovin kiinnostuneita siitä miten preferenssit muodostuvat. Preferenssit ovat käytännössä yksilökohtaisia.

Sitten "varmana tietona" kuitenkin esitetään mm. että koska työhön kulunut aika on ihmiseltä pois (negatiivista utiliteettia) ja raha (tai se mitä sillä saadaan) on positiivista utiliteettia, niin mitä nopeammin ihminen tekee rahaa ja jää sitten elämään koroillaan, sitä korkeampi hänen hyvinvointinsa on. Preferenssit eivät sitten käytännössä olekaan mitä tahansa.

Oma työkokemukseen yms. perustunut ihmettely alkaa sitten kuitenkin aueta kun lukee joitain fiksumpia taloustieteilijöitä:

Paul Collier toteaa kirjassaan "Greed is Dead": Initially, rational choice meant no more than consistency in the application of these preferences – if I choose the steak au poivre at my favourite restaurant today, I will choose it again if I return next week. Consistency allows for the possibility of altruism, albeit somewhat fatuously: thus my utility is being maximized by the warm feeling engendered by my generosity. Indeed, since this argument can account for more or less any behaviour, it has little content: even if I choose a different dish at the restaurant, it must be because I have a taste for variety; if I do not send another cheque to the charity, we just learn more about my preferences – specifically, the diminishing marginal returns to my generosity. ... the claim that what I have done must maximize my utility, otherwise I wouldn’t have done it, lacks power to explain what I have done, far less predict what I might do. And so, in practical application, utility maximization came to mean something more specific: that people respond to financial incentives. Enter possessive individualism: Economic Man was greedy and selfish. And lazy. Effort reduced his utility.

Ha-Joon Chang kirjassaan Economics, the User's manual toteaa: Economists working in the individualist tradition do not ask where individual preferences come from. They treat them as the ultimate data, generated from within 'sovereign' individuals. The idea is best summarized in the maxim 'De gustibus non est disputandum' ("Taste is not a matter of dispute'). Yet our preferences are strongly formed by our social environment - family, neighbourhood, schooling, social class and so on. Coming from different backgrounds, you don't just consume different things but you get to want different things. This process of socialization means that we cannot really treat individuals as atoms separable from each other. Individuals are - if we use a fancy term - 'embedded' in their societies. If individuals are products of society, Margaret Thatcher was seriously wrong when she famously (or infamously) said, 'There is no such thing as society. There are individual men and women, and there are families.' There cannot be such a thing as an individual without society.

Samuel Bowles kirjassaan The cooperative animal kertoo millaisia preferenssejä meillä on. Materiaalisten preferenssien lisäksi meillä on sosiaalisia preferenssejä, jotka eivät ole yksilön itsensä valitsemia tai joskus edes sosiaalisesti yhteisössä oppimia, vaan geneettisesti määräytyneitä.

Alkuperäinen alun ihmettelyni alkaakin avautua:

Työ ei ole läheskään kaikille ihmisille negatiivinen utiliteetti, vaan työ luo ihmiselle merkitystä, identiteettiä ja antaa älyllisiä haasteita. Työyhteisö on usein ihmisen oleellisimpia sosiaalisia yhteisöjä - se miten työtoverit arvostavat hänen kontribuutiotaan on usein hänen merkittävimpiä motiivejaan - mm. huonosta työsuorituksesta seuraavan häpeän välttäminen.

Insinööri tuotekehitysprojektissa ei toimi vain palkkaansa maksimoiden vaan ensi sijassa aivan muista motiiveista. Kun kapitalisti antaa hänelle jonkun taloudellisen bonuksen, hän ei välttämättä siitä suuresti innostu.

Myyntimies toimii enemmän taloustieteen Economic Man -oletuksen mukaisesti. Hänet on myös sosiaalistettu toimimaan niin että bonus isosta kaupasta lämmittää sydäntä eikä vain nosta materiaalista tulosta.

Sota ja altruismi

Olen kirjoittanut referaatin taloustieteilijöiden Samuel Bowles ja Herbert Gintis kirjasta The Cooperative Species.

Perustavanlaatuisin havainto on, että varhainen ihminen ajautui ekologiseen lokeroon (nicheen), missä hän metsästi suurriistaa pienehkössä yhteisössä ja valtasi resursseja toisilta ihmisyhteisöiltä väkivaltaisesti. Siinä missä gasellit ja gepardit kehittyivät kilpailussa toisiaan vastaan, ihmiset kehittyivät pitkälti väkivaltaisessa kilpailussa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä suurin osa kilpailusta oli kilpailua ihmisyhteisöjen välillä. Tehottoman yhteisön jäsen – erityisesti mies mutta usein myös nainen ja lapsi – kuoli yhdessä muiden saman yhteisön jäsenten kanssa pitkälti henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippumatta.

... Metsästäjä-keräilijöillä ja paimentolaisilla miesten tavallisin kuolinsyy on sota – 40% miehistä kuolee yhteisöjen välisissä sodissa.

Yhteisöllisyys edellytti yhteistyötä jäsenten kesken ja sitä, että osa yhteisöstä oli valmis vaarantamaan henkensä muiden hyväksi. Yhteisön oli kyettävä minimoimaan se, että vapaamatkustajat käyttävät altruisteja hyväkseen. Ihmisen innovaatiokyky mahdollisti kokeilun erilaisilla käytännön tavoilla (instituutioilla) järjestää yhteisöjen sisäinen toiminta. Saaliin jaon ja yksiavioisuuden (monogamian) kaltaiset instituutiot olivat erityisen tehokkaita järjestäytymistapoja.

... normien rikkojia myös rankaistiin. Ihmisyhteisöillä oli taipumus innovoida normeja, mutta kun tietystä normista oli tullut vallitseva, sitä ylläpidettiin rankaisemalla. Kitsaita ja laiskoja yhteisön jäseniä, vapaamatkustajia ja egoisteja pilkattiin aluksi päin naamaa, mutta lopulta joukko miehiä ja / tai naisia sopi yhdessä koordinoidusti rangaistuksesta ja sen täytäntöönpanosta. Antropologi Christopher Boehm kertoo kirjassaan Hierarchy in the Forest, että koordinoitu rankaiseminen oli metsästäjä-keräilijöillä lähes universaalia. Vahvakin mies kyettiin ääritapauksessa tappamaan jousella tai karkottamaan yhteisöstä.

Koulukiusaajako uhri?

Kiusaaja on tosiaankin uhri mutta vain yhdessä suhteessa - nyky-yhteiskunta ei suostu AJOISSA reagoimaan kiusaamiseen tavalla joka sopeuttaa kiusaajan yhteisöön. Englanniksi "socialize". (Koska näin on, kiusaaja joutuu aikuisena joko vankilaan, kauppakorkeakouluun tai johtajaksi. Usein kai kaikkiin kolmeen 😏.) 

Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunta oli tässä suhteessa aivan ylivoimainen. Antropologi Christopher Boehm on tutkinut metsästäjä-keräilijöitä. Nämä eivät vain panneet kiusaajia kuriin vaan romuttivat yleisesti niidenkin haaveet jotka a) halusivat johtajiksi, b) halusivat monopolisoida yhteisön (band) naiset, c) olivat saitoja eivätkä jakaneet saalistaan muille teamin jäsenille niiden säääntöjen mukaan jotka siinä teamissä vallitsi tai d) eivät suostuneet koskaan kontribuoimaan teamin hankkeisiin kuten metsästykseen tai resurssien valtauksiin. 

Ensin näille "alfoille" hiukan naureskeltiin päin naamaa mutta jos ei auttanut suoritettiin ns. koordinoitu rankaisu. 

Boehm: "humans are innately disposed to form social dominance hierarchies similar to those of the African great apes, but that prehistoric hunter-gatherers, acting as moral communities, were largely able to neutralize such tendencies--just as extant hunter-gatherers do. The ethnographic basis for that hypothesis was that present-day foragers apply techniques of social control in suppressing both dominant leadership and undue competitiveness. . . In 1993 I published the principal results of my continuing survey of forager and tribal egalitarians. With respect to both the hunter-gathers and the tribesmen in my sample, the hypothesis was straightforward: such people are guided by a love of personal freedom. For that reason they manage to make egalitarianism happen, and do so in spite of human competitiveness--and in spite of innate human tendencies to dominance and submission that easily lead to the formation of social dominance hierarchies. People can arrest this process by reacting collectively, often preemptively, to curb individuals who show signs of wanting to dominate their fellows. Their reactions involve fear (of domination), angry defiance, and a collective commitment to dominate, which is based on a fear of being individually dominated. As potential subordinates, they are able to express dominance because they find collective security in a large, group-wide political coalition."

Kulttuurisota, kansallinen yhtenäisyys ja ideologia kansan kaviaarina

Minulle tuntematon Mikael Rauhalahti kirjoittaa Sarastuksessa kansankokonaisuus-blogin hengessä. 

Kun vertaa Suomen ja Yhdysvaltain vuoden 2024 presidentinvaalien ilmapiirejä, ei voi olla toteamatta: Suomi on yhteiskuntana paljon terveempi kuin Yhdysvallat. Suomessa kilpailuasetelmassa olivat muiden muassa Jussi Halla-aho ja Li Andersson, mutta ideologisista erimielisyyksistään huolimatta he kykenivät ottamaan toisistaan mittaa asiallisella tyylillä. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa loanheitto ja demonisointi ovat asioita, joilla voi saavuttaa hyvin vähän, ja selvästi politiikan laitojakin edustavat ovat vähitellen oivaltamassa sen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa suuri osa kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että presidentinvaaleissa on kysymys hyvän ja pahan välisestä lopunajan taistelusta. Politiikka ja etiikka ovat erottamattomasti sulautuneet yhteen, ja viholliset haetaan oman maan sisältä. Tilanne alkaa muistuttaa viidensadan vuoden takaista uskonpuhdistuksen repimää Saksaa, mutta ideologiat ovat ottaneet uskonnon paikan elämää suurempana kysymyksenä, jonka suhteen ei suostuta tekemään myönnytyksiä. Puolueet ja poliitikot ovat lähes luopuneet oman linjan ja tulevaisuusvision markkinoimisesta ja keskittyvät lokaamaan vastapuolta, koska sellainen viesti myy paremmin.

Sekä radikaaleille vallantavoittelijoille että politiikan penkkiurheilijoille ideologinen paatos on kaviaaria, käytännön ratkaisut kaurapuuroa. Ne yhdysvaltalaiset, jotka eivät halua ottaa osaa tähän kulttuurisotaan, eivät ryhmity käytännönläheiseksi keskilinjan puolueeksi, vaan jättävät äänestämättä. 

... hyvät ajat saavat pienet ongelmat tuntumaan suurilta. Hyvinvoinnin paraneminen ja entisaikojen ihmisoikeusaktivistien kaikkien tavoitteiden saavuttaminen ovat saaneet yhä triviaalimmat asiat nousemaan kiivaiden debattien aiheiksi, jotka jakavat kansalaisia eri leireihin. Viidenkymmenen vuoden takaiset vasemmistoradikaalit eivät olisi voineet kuvitellakaan, että heidän seuraajansa pitäisivät kolmannen sukupuolen virallistamista yhtenä keskeisimmistä ideologisista tavoitteista. He olivat yleisesti varsin amerikkalaisvastaisia ja olisivat epäilemättä olleet aika masentuneita, jos olisivat tienneet, että 2000-luvun Suomessa monet vasemmistolaiset imitoivat Yhdysvaltain kulttuurisotaa saadakseen jotain tekemistä hivelemään ideologista hermoa. Pankit ovat jääneet kansallistamatta ja työttömyys poistamatta, mutta uuden polven vasemmistoradikaalit ratkovat innolla sellaisiakin ongelmia, joita tuskin kukaan pitäisi ongelmina, jos niistä ei olisi sellaisia tekemällä tehty. 

Niin käy, kun henkilöillä, joille ideologia on elämän suuri intohimo, ei ole mitään järkevää tekemistä. Ihmisoikeusaktivismista on tullut lifestyleä, jossa aktivistien kokemus taistelusta ihmisoikeuksien puolesta vaikuttaa olevan tärkeämpi asia kuin itse ihmisoikeudet.

Jos kiinnosti, jatkakaa tästä.

Kansan itsepuolustus ja käpykaartilaiset

Kansa on ihmisyhteisö, joka puolustaa itseään tarpeen vaatiessa ase kädessä. Kansan jäsen on ihminen, joka on valmis puolustamaan ihmisyhteisöään (kansaa) ase kädessä ja vaarantamaan henkensä. Pidän tätä eräänlaisena kansan määritelmänä tai oikeammin välttämättömänä ehtona kansan olemassaololle.

Tämä on samalla minun vastaukseni kirjailija ja oikeustieteen tohtori Jarkko Tontille, joka totesi HS:ssä vuonna 2011:  Ihmisistä pitää puhua yksilöinä, eikä niputtaa kaikkia johonkin kansaan. En minä ainakaan tiedä, mikä on kansa ja kuka siihen kuuluu ja millä perusteella.

En väittele asiasta, totean vain, että näin määrittelen kansan. Tiedän, että Tontilla ja monella muulla on maailmankuva, jossa hän olettaa että yksilö on kaiken mitta, eikä mitään kansaa sinällään ole. Minulle kansa on olento, joka syntyy tietyn ihmisyhteisön yhteisen kokemuksen - lähinnä puolustustaistelun - kautta. Kansa ei ole pelkkä etnisesti tai kielellisesti määritelty ryhmä.

Tietenkin on mahdotonta tieteen keinoin määrittää, onko Tontti vai minä oikeassa muuten paitsi siltä osin, että ihmislajin historiassa ihminen on sosiaalinen eläin ja metsästäjä-keräilijä tms. yhteisön jäsen eikä mikään yksilö. Yksilö on luotu konstruoimalla keskiajan Euroopassa.

Kansan jäsen on valmis puolustamaan yhteisöään (kansaa). Se osallistuuko jokainen kansan jäsen iästä, sukupuolesta, terveydentilasta tms. maanpuolustukseen ase kädessä on asia, joka ihannetilassa päätetään yhdessä tilanteesta riippuen. Oleellista on että määritelmän omaisesti jokainen kansan jäsen on valmis osallistumaan puolustustaisteluun.  (Itse olen tullut siihen tulokseen, että maahanmuuttaja voi muuttua kansan jäseneksi osallistuessaan maanpuolustukseen. Kukaan ei siksi käytännössä kiistä että tataariyhteisö on Suomen kansan osa.)

Suomessa kansa toteuttaa tällä hetkellä maanpuolustusta valtio-nimisen instituution avulla. Päätöksiä maanpuolustuksesta tehdään tällä hetkellä demokratian keinoin valtion puitteissa. Valtiolla on kansalaisuuden käsite, joka ei toistaiseksi perustu kansan jäsenyyteen.

Jos otamme esimerkkinä esimodernin yhteiskunnan vaikkapa paimentolaisheimon, puolustus (ja hyökkäys) järjestettiin yhteisöllisesti kokoamalla heimon miehet taistelemaan. Osallistuminen yksittäiseen sotaretkeen perustui vapaaehtoisuuteen, yhteiseen identiteettiin ja ryhmäpaineeseen, mutta jos joku jatkuvasti vetäytyi velvollisuudesta, häntä alettiin painostamaan ja saatettiin lopulta sulkea pois yhteisön yhteistyön piiristä. Tällainen toimi niissä oloissa.

Suomessa sodan aikana rintamakarkureita jopa ammuttiin. Toisin sanoen puolustukseen osallistumattomuuden ongelmaa ratkaistiin valtion väkivaltamonopolin avulla ja ankaralla rankaisulla. 

Ukrainassa tänä päivänä herättää melkoista katkeruutta esimerkiksi niissä naisissa, joiden miehet ovat rintamalla, kun he näkevät että osa miehistä pakoilee maanpuolustustehtävää. Suomessa puolustusministerin kommentin takia yli 1000 henkilöä on luopunut reservistä. 

Nykyään käpykaartilaisia ei Suomessa ammuta eikä edes rangaista, vaan laki sallii toistaiseksi tällaisen käyttäytymisen. 

Ymmärrän nippa nappa sen, että joku kaksikymmentä vuotta sitten kuvitteli, että sota on täysin mahdoton asia ja siksi armeijaan on turha mennä, mutta enää puolustuksesta kieltäytyminen ei ole moraalisesti perusteltavissa. Edelleen laki sallii siviilipalveluksen ja reservistä karkaamisen. Toistaiseksi. En pidä tätä järkevänä enkä moraalisesti oikeana. Täysiä valtion kansalaisoikeuksia ei ole mielekästä antaa käpykaartilaisille. Suomalaisia (kansan jäseniä) he eivät määritelmän omaisesti ole. 

Liberaalit toteavat, että on orjuutta pakottaa ihmiset asevelvollisuuteen. Itse totean, että on moraalisesti väärin olla osallistumatta puolustukseen. Se päättääkö kansa yhdessä järjestää puolustuksen asevelvollisuuden kautta on kansan päätös ja ensi sijassa tehokkuuskysymys.  Taloustieteen tohtori Vesa Kanniainen on todennut, että Rajamaissa yleinen asevelvollisuus on tehokas tapa toteuttaa maanpuolustus itseä suurempaa vihollista vastaan. Perustelut ovat tässä. 

Romahtaako Eurooppa sotilaallisesti? (osa 1)

Trump ilmoitti taas, että ei suojele ainakaan niitä Nato-maita, jotka eivät maksa osuuttaan Naton puolustuksesta. USA:n molemmat puolueet ovat pitkään puhuneet siitä, että Euroopan on otettava ensisijainen vastuu omasta puolustuksestaan. Eurooppa ei ole tehnyt juuri mitään. Puola, Suomi ja Baltia kyllä, mutta monet muut maat eivät.

Nyt USA on poliittisessa kaaoksessa, emmekä voi varmasti tietää suojeleeko USA Suomeakaan, vaikka maksamme nippa nappa osuutemme Naton puolustuksesta. Naton ydinasepelote heikkenee joka tapauksessa jos Trump valitaan. Ydinasepelotteen päätarkoitus on estää sota kokonaan, jolloin USA ei joudu lähettämään sotilaita Nato-maihin taistelemaan, mutta Trump on sabotoimassa ydinasepelotetta.

Voimmeko - siis Eurooppa - ottaa itse vastuun puolustuksestamme. New York Times toteaa ilmiselvän asian - Eurooppa ei tällä hetkellä eikä lähitukevaisuudessakaan pärjää ilman USA:ta:

there is little prospect that Europe can replace the United States as a guarantor of security anytime soon — and not without sharply enhanced military spending beyond the NATO goal of 2 percent of economic output, which only 11 of the alliance’s 31 members currently meet.

Otsikossa kysytään, olaanko liikkeellä liian myöhään ja ollaanko tekemässä liian vähän:

Europe Wants to Stand on Its Own Militarily.  

Is It Too Little, Too Late?

Vastaus on tietenkin: ollaan varsinkin siinä tapauksessa että Trump valitaan presidentiksi. Mutta oletetaanpa, että ei valita. Siinä tapauksessa Eurooppa huokaisisi taas helpotuksesta ja jättäisi taas tekemättä tarpeeksi. Alettaisiin riidellä sisäisesti vaikkapa talousasioista.

Tuleva presidenttimme antoi ymmärtää, että Trumpin puheet ovat todennäköisesti pelkkiä vaalipuheita. Entä jos eivät olekaan? HS haastatteli amerikkalaista viestinnän professoria Leonard Steinhornia:

Trump sanoi, että Yhdysvallat ei hänen johdollaan suojelisi Venäjän hyökkäykseltä sellaisia Nato-maita, jotka eivät maksa osuuttaan puolustusmenoista... Vasta valittu presidentti Alexander Stubb kehotti maanantaina lehdistötilaisuudessa malttiin ja totesi, että ”amerikkalainen vaaliretoriikka on erilaista”.

Voiko siis turvallisin mielin ajatella, että kyse on vain kovasta puheesta?

AMERIKKALAINEN politiikkaan erikoistunut viestinnän ja historian professori Leonard Steinhorn katsoo, että ei.

”Tärkeää on kuunnella yksin­kertaisesti ja nimenomaan sitä, mitä hän sanoo.”

... Professorin mielestä monet sortuivat Trumpin ensimmäisen kauden alla virhearvioon ajatellessaan, että tämä olisi presidenttinä lopulta jotenkin erilainen kuin kampanjoidessaan.

”Kun hänestä sitten tuli presidentti, ihmiset olivat sokissa ja järkyttyneitä siitä, mitä hän teki. Mutta ei heidän olisi pitänyt olla”, Steinhorn sanoo. ”Jälleen kerran: olisi vain pitänyt kuunnella tarkkaan, mitä Trump sanoi.”

Steinhornin mielestä Trump on viestinnässään hyvin suora ja kikkailematon. Se, mistä hän puhuu, kertoo hyvin todennäköisesti siitä, mihin hän aikoo presidenttinä ensimmäisenä puuttua.

ON tietysti totta, että Trumpin kannattajat haluavatkin kuulla kovaa puhetta. Totta on sekin, että ei Trump viimeksikään presidenttinä toteuttanut kaikkia vaalipuheitaan.

Kyse ei kuitenkaan Steinhornin mielestä ollut niinkään tahdon puutteesta vaan esimerkiksi siitä, että muut estivät häntä toteuttamasta mielihalujaan.

Jos hän tulisi uudelleen valituksi Valkoiseen taloon, pidäkkeitä olisi vähemmän kuin ennen. Hän on valmistellut paluuta pitkään ja esimerkiksi ympäröinyt itsensä samanmielisillä ihmisillä, joiden joukossa ei kyseenalaistajia ole."

Tilanne on hyvin paha mutta toivoa tietysti on aina. Toivon realisoituminen vaatii sekä onnea että päättäväisiä toimia. Vaikka Suomessa kaksi vuotta sitten teimme oikeat ja päättäväiset toimet turvallisuutemme varmistamiseksi, se ei näemmä riitäkään. Tarvitaan lisätoimia Euroopan tasolla ja tarvitaan onnea, että USA:ssa ei Trumpia valittaisi.

Kirja-arvostelu kirjasta: "Alussa oli - ihmiskunnan uusi historia"

 

Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia by David Graeber
My rating: 2 of 5 stars

Antropologi David Graeber ja argeologi David Wengrow kirjoittivat "kivamman" ihmiskunnan historian nimeltään "Alussa oli - ihmiskunnan uusi historia", joka on monen historioitsijan mukaan melko vahvasti poliittisesti värittynyt.

Graeber ja Wengrow etsivät historiasta opastusta tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Luin kirjan itsekin. Siinä on mielenkiintoisia case studeja mm. Pohjois-Amerikan joistain intiaaniheimoista. Mutta kirja on selkeästi anarkistista maailmankuvaa edistävää propagandaa, jossa uuvuttavalla selittämisellä yritetään saada ihminen uskomaan tarinaa.

1. Historioitsija Ari Helon hyvin kriittinen arvio kirjasta tässä. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ari-...

2. Tasa-arvon historiaa tutkinut historioitsija Walter Scheidel arvioi kirjaa Foreign Affairs -lehdessä. "Loppujen lopuksi, jos ihmisen synnynnäinen halu elää vapaissa ja tasa-arvoisemmissa järjestelyissä oli niin vahva historiallinen voima, miksi "herroja ja kuninkaita . . . ilmestyi melkein kaikkialle" kauan ennen Euroopan kolonisaation aikakautta?" https://www.foreignaffairs.com/review...

Graeber etsii vaihtoehtoisesta historiasta opastusta tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Scheidel näkee asian toisin:
"Nykyään ihmisten ei pitäisi joutua perustamaan toimintaansa ... kuninkattomiin kaupunkeihin kuvitellakseen parempaa tulevaisuutta: jos he haluavat muuttaa maailmaa, heidän on rakennettava sen päälle, mikä maailmasta on tullut, ei siihen, mitä se on joskus [muka] ollut."

3. Historian apulaisprofessori Daniel Immerwahr https://www.thenation.com/article/soc... "an anarchist history, at least in Graeber and Wengrow’s hands, isn’t the story of change over time but a high-spirited tour of political diversity. It’s a chance to lay out the options, with little sense that population growth or new technologies have pushed any of them permanently off the table. Humans lived without states before, thus they can do so again. Because, ultimately, the point isn’t what happened, but rather all the possibilities that remain."

Sinänsä tietysti on hienoakin esittää erilaisia case studeja historiasta ja esittää niitä vaihtoehtoisina ajateltavissa olevina malleina kehittää yhteiskuntia, mutta väittää, että kaikki on mahdollista kunhan vain tulemme poliittisesti tietoiseksi, on epärehellistä.

4. HS:ssä kirjaa arvioitiin innostuneemmin. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-20000...

5. Minä: Graeberin ja Wengrowin naristinen ja non-faktuaalinen väite on ”VÄÄRÄ historianopetus oli pallo jalassa ja me katkoimme kahleet!". Tyyli on ärsyttävän itsekehuinen. Väitteet joista otetaan kunnia, eivät kuitenkaan ole uusia eikä heidän keksimiään:

a) Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat eivät olleet ennen maatalouden alkua välttämättä kovinkaan yksinkertaisia yhteiskuntia, vaan metsästäjä-keräilijät ainakin osaksi vuotta saattoivat kerääntyä jopa tuhansien ihmisten yhteistyötä tekeviksi joukoiksi ja rakensivat silloin joissain tapauksissa suuria monumentteja kuten Missisipin suiston Poverty Point ja Turkin Göbekli Tepe.

b) Aiempi käsitys siitä, että metsästäjä-keräilijät elivät hyvin yksinkertaisissa ryhmissä perustuu kai lähinnä siihen, että nykyajan metsästäjä-keräilijät kuten Kalaharin !Kung tai Arktiksen eskimot (inuiitit, aleutit, aiemmat paleoeskimot) elävät pienissä -yhteisöissä jossain ääriolosuhteissa.

c) Mutta silloin kun metsästäjä-keräilijät elivät alueilla missä oli paljon resursseja (esimerkiksi kalaisia jokia) he saattoivat muodostaa jopa kuningaskuntia tai hajautetumpia konfederaatiota.

6. Tämä on paras arvio https://escholarship.org/uc/item/3wc3...

View all my reviews