maanantaina, lokakuuta 02, 2017

Professori Mark Lilla, identiteettipolitiikka ja Hilaryn tappio vielä kerran

Olen puhunut professori Mark Lillan analyysista siitä miksi Hilary hävisi vaalit ehkä noin 10 kertaa viimeisen 10 kuukauden aikana. 
"Yhdysvaltojen vasemmiston on lakattava keskittymästä identiteettipolitiikkaan eli seksuaalivähemmistöjen ja etnisten vähemmistöjen ongelmiin, jos se haluaa takaisin valtaan. Demokraattien pitää kääntää katseensa enemmistön tarpeisiin ja hyväksyä se, että kaikista ei koskaan tule yhtä poliittisesti korrekteja.
”Politiikassa on kyse toisten vakuuttamisesta, ei itseilmaisusta”, ...”Jos huutaa ’olen tässä, olen homo’, ei saa osakseen muuta kuin päänsilittelyä tai silmien pyörittelyä.”
...Juuri tämä itseriittoisuus johti Lillan mielestä vasemmiston tappioon. Sen sijaan että opiskelijoita kehotettaisiin tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja etsimään kompromisseja, heitä rohkaistaan löytämään oma ainutlaatuinen identiteettiinsä, jota pitää varjella muiden arvostelulta, Lilla sanoo.
...Kun yhteisten etujen sijaan korostetaan eroavaisuuksia, amerikkalaiset eivät enää välitä toistensa ongelmista, koska he eivät koe jakavansa niitä, Lilla sanoo. Sotasukupolven uhrautumisen tilalle on tullut millenniaalisukupolven uhriutuminen."
Lilla on siis liberaali amerikkalaisprofessori.
Lainasin siis aiemmin hänen kirjoitustaan End of Identity Liberalism:
"It is a truism that America has become a more diverse country. It is also a beautiful thing to watch. Visitors from other countries, particularly those having trouble incorporating different ethnic groups and faiths, are amazed that we manage to pull it off. Not perfectly, of course, but certainly better than any European or Asian nation today. It’s an extraordinary success story.
But how should this diversity shape our politics? The standard liberal answer for nearly a generation now has been that we should become aware of and “celebrate” our differences. Which is a splendid principle of moral pedagogy — but disastrous as a foundation for democratic politics in our ideological age. In recent years American liberalism has slipped into a kind of moral panic about racial, gender and sexual identity that has distorted liberalism’s message and prevented it from becoming a unifying force capable of governing.
One of the many lessons of the recent presidential election campaign and its repugnant outcome is that the age of identity liberalism must be brought to an end. Hillary Clinton was at her best and most uplifting when she spoke about American interests in world affairs and how they relate to our understanding of democracy. But when it came to life at home, she tended on the campaign trail to lose that large vision and slip into the rhetoric of diversity, calling out explicitly to African-American, Latino, L.G.B.T. and women voters at every stop. This was a strategic mistake. If you are going to mention groups in America, you had better mention all of them. If you don’t, those left out will notice and feel excluded. Which, as the data show, was exactly what happened with the white working class and those with strong religious convictions. Fully two-thirds of white voters without college degrees voted for Donald Trump, as did over 80 percent of white evangelicals.
The moral energy surrounding identity has, of course, had many good effects. Affirmative action has reshaped and improved corporate life. Black Lives Matter has delivered a wake-up call to every American with a conscience. Hollywood’s efforts to normalize homosexuality in our popular culture helped to normalize it in American families and public life. 

But the fixation on diversity in our schools and in the press has produced a generation of liberals and progressives narcissistically unaware of conditions outside their self-defined groups, and indifferent to the task of reaching out to Americans in every walk of life. At a very young age our children are being encouraged to talk about their individual identities, even before they have them. By the time they reach college many assume that diversity discourse exhausts political discourse, and have shockingly little to say about such perennial questions as class, war, the economy and the common good. In large part this is because of high school history curriculums, which anachronistically project the identity politics of today back onto the past, creating a distorted picture of the major forces and individuals that shaped our country. (The achievements of women’s rights movements, for instance, were real and important, but you cannot understand them if you do not first understand the founding fathers’ achievement in establishing a system of government based on the guarantee of rights.)
When young people arrive at college they are encouraged to keep this focus on themselves by student groups, faculty members and also administrators whose full-time job is to deal with — and heighten the significance of — “diversity issues.” Fox News and other conservative media outlets make great sport of mocking the “campus craziness” that surrounds such issues, and more often than not they are right to. Which only plays into the hands of populist demagogues who want to delegitimize learning in the eyes of those who have never set foot on a campus. How to explain to the average voter the supposed moral urgency of giving college students the right to choose the designated gender pronouns to be used when addressing them? How not to laugh along with those voters at the story of a University of Michigan prankster who wrote in “His Majesty”?
This campus-diversity consciousness has over the years filtered into the liberal media, and not subtly. Affirmative action for women and minorities at America’s newspapers and broadcasters has been an extraordinary social achievement — and has even changed, quite literally, the face of right-wing media, as journalists like Megyn Kelly and Laura Ingraham have gained prominence. But it also appears to have encouraged the assumption, especially among younger journalists and editors, that simply by focusing on identity they have done their jobs.
Recently I performed a little experiment during a sabbatical in France: For a full year I read only European publications, not American ones. My thought was to try seeing the world as European readers did. But it was far more instructive to return home and realize how the lens of identity has transformed American reporting in recent years. How often, for example, the laziest story in American journalism — about the “first X to do Y” — is told and retold. Fascination with the identity drama has even affected foreign reporting, which is in distressingly short supply. However interesting it may be to read, say, about the fate of transgender people in Egypt, it contributes nothing to educating Americans about the powerful political and religious currents that will determine Egypt’s future, and indirectly, our own. No major news outlet in Europe would think of adopting such a focus.
But it is at the level of electoral politics that identity liberalism has failed most spectacularly, as we have just seen. National politics in healthy periods is not about “difference,” it is about commonality. And it will be dominated by whoever best captures Americans’ imaginations about our shared destiny. Ronald Reagan did that very skillfully, whatever one may think of his vision. So did Bill Clinton, who took a page from Reagan’s playbook. He seized the Democratic Party away from its identity-conscious wing, concentrated his energies on domestic programs that would benefit everyone (like national health insurance) and defined America’s role in the post-1989 world. By remaining in office for two terms, he was then able to accomplish much for different groups in the Democratic coalition. Identity politics, by contrast, is largely expressive, not persuasive. Which is why it never wins elections — but can lose them.
The media’s newfound, almost anthropological, interest in the angry white male reveals as much about the state of our liberalism as it does about this much maligned, and previously ignored, figure. A convenient liberal interpretation of the recent presidential election would have it that Mr. Trump won in large part because he managed to transform economic disadvantage into racial rage — the “whitelash” thesis. This is convenient because it sanctions a conviction of moral superiority and allows liberals to ignore what those voters said were their overriding concerns. It also encourages the fantasy that the Republican right is doomed to demographic extinction in the long run — which means liberals have only to wait for the country to fall into their laps. The surprisingly high percentage of the Latino vote that went to Mr. Trump should remind us that the longer ethnic groups are here in this country, the more politically diverse they become.
Finally, the whitelash thesis is convenient because it absolves liberals of not recognizing how their own obsession with diversity has encouraged white, rural, religious Americans to think of themselves as a disadvantaged group whose identity is being threatened or ignored. Such people are not actually reacting against the reality of our diverse America (they tend, after all, to live in homogeneous areas of the country). But they are reacting against the omnipresent rhetoric of identity, which is what they mean by “political correctness.” Liberals should bear in mind that the first identity movement in American politics was the Ku Klux Klan, which still exists. Those who play the identity game should be prepared to lose it.
We need a post-identity liberalism, and it should draw from the past successes of pre-identity liberalism. Such a liberalism would concentrate on widening its base by appealing to Americans as Americans and emphasizing the issues that affect a vast majority of them. It would speak to the nation as a nation of citizens who are in this together and must help one another. As for narrower issues that are highly charged symbolically and can drive potential allies away, especially those touching on sexuality and religion, such a liberalism would work quietly, sensitively and with a proper sense of scale. (To paraphrase Bernie Sanders, America is sick and tired of hearing about liberals’ damn bathrooms.)
Teachers committed to such a liberalism would refocus attention on their main political responsibility in a democracy: to form committed citizens aware of their system of government and the major forces and events in our history. A post-identity liberalism would also emphasize that democracy is not only about rights; it also confers duties on its citizens, such as the duties to keep informed and vote. A post-identity liberal press would begin educating itself about parts of the country that have been ignored, and about what matters there, especially religion. And it would take seriously its responsibility to educate Americans about the major forces shaping world politics, especially their historical dimension.
Some years ago I was invited to a union convention in Florida to speak on a panel about Franklin D. Roosevelt’s famous Four Freedoms speech of 1941. The hall was full of representatives from local chapters — men, women, blacks, whites, Latinos. We began by singing the national anthem, and then sat down to listen to a recording of Roosevelt’s speech. As I looked out into the crowd, and saw the array of different faces, I was struck by how focused they were on what they shared. And listening to Roosevelt’s stirring voice as he invoked the freedom of speech, the freedom of worship, the freedom from want and the freedom from fear — freedoms that Roosevelt demanded for “everyone in the world” — I was reminded of what the real foundations of modern American liberalism are."

lauantaina, syyskuuta 23, 2017

Vihreiden kannatuksen nousun pysähtyminen?

HS:n mukaan vihreiden kannatuksen nousu on pysähtynyt ja ehkä kääntynyt laskuun.

OPPOSITIOPUOLUE vihreitten nousukiito näyttää hieman taittuneen kuukauden takaisesta ennätyksestä.

HS:n tuoreen, elo–syyskuussa tehdyn kannatusgallupin mukaan vihreitä äänestäisi 16,7 prosenttia, jos eduskuntavaalit pidettäisiin nyt.

Edellisessä puolueiden kannatusmittauksessa prosenttiosuus oli 17,5, jolla vihreät nousi maan toiseksi suosituimmaksi puolueeksi mutta joutui nyt tyytymään kolmanteen sijaan.


Minusta välttämättä yksittäinen mielipidetiedustelu ei vielä anna aihetta tällaiseen johtopäätöksen. Mielenkiintoisempaa on se, että kirjoituksessa otetaan esiin jonkun aikaa jatkunut yleiseurooppalainen trendi:

erikoistutkija Jenni Karimäki Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksesta ... arvioi myös, että Turun puukotukset, niiden jälkipuinti ja voimistunut maahanmuuttopuhe ovat voineet vähentää vihreitten ja kasvattaa perussuomalaisten kannatusta. Vastaava ilmiö on näkynyt myös Ruotsissa ja Saksassa.

sunnuntaina, syyskuuta 17, 2017

Nollasumma-konservatiivit vastaan nollasumma-liberaalit

Suomessakin on nykyään jonkun verran konservatiiveja joiden mielestä "liberaalien" ja "konservatiivien" välinen taistelu on ainoa mielenkiintoinen ja tärkeä asia. (Sen sijaan että oltaisiin kiinnostuneita esimerkiksi maanpuolustuksesta Venäjää vastaan ja kansan koheesion vahvistamisesta niin kuin perinteinen suomalainen konservatismi - tai sosiaalipolitiikasta tai talouden kehityksestä tai siitä että pyrittäisiin estämmän maahanmuutto islamilaisista maista ja Afrikasta, mikä on koko kansan etu vaikka kaikki eivät sitä vielä ymmärrrä.)
Nämä luulevat elämän olevan tietokonepeli/nollasummapeli. Tässä harhaisessa maailmassa esimerkiksi ilmastonlämpeneminen on "liberaali teoria" ja jo pelkästään siksi vastustettava. Ne republikaanit jotka eivät ole tukeneet 100%:sti Trumpia ovat pettureita eli siis "liberaali-konservatiiveja". (Miksi republikaanien pitäisi puolustaa Putinia ihailevaa presidenttiä, joka on patologinen valehtelija ja joka ei ole sitoutunut selkeäsanaisesti Naton viidenteen artiklaan vaan halua romuttaa Venäjän vastaiset pakotteet?)
Joskus leikin ajatuksella, että näiden ihmisten tiedostamattomana päämääränä on antaa esimerkiksi USA:n nuorisolle kuva että "me republikaanit olemme vielä suurempia idiootteja kuin yliopistolla valetiedettä tekevät 30 sukupuolen "liberaalit" eli sukupuolen tutkijat ja sosiologit". "Meitä ei kannata äänestää, jos ei ole hullu" on näiden vale-konservatiivien ja muiden mieleltään sairaiden salaliittoteoreetikkojen "ajatus".
Suomessa tilanne ei tietysti vielä ole lähestulkoonkaan niin paha kuin USA:ssa jossa kulttuurisota kahden idioottiryhmän välillä on jatkunut vuosia.



Elmo Kaila - Akateemisen Karjala-seuran puheenjohtaja - ymmärsi iän karttuessa, että kansankoheesio on maanpuolustuksen kannalta äärimmäisen tärkeää. Paljon tärkeämpää kuin valkoisten ja punaisten välisen kiistan ylläpito jatkuvalla vanhojen kaivelemisella. Saman ymmärsi aikoinaan vasemmalla mm. Väinö Tanner. Kulttuurisota on alamittaisten touhua.

lauantaina, syyskuuta 16, 2017

Kansallinen identiteetti sosiaali"tieteiden" hampaissa

Psykologian professori Jonathan Haidt on puhunut siitä että yliopiston sosiaalitieteiden laitoksista on tullut yhden poliittisen ideologian edustajien temmellyskenttä. Mielipiteiden diversiteetti on hyvin alhainen - jopa maltilliset liberaalit alkavat kokea että he eivät voi toimia yliopistolla koska äärivasemmistolainen ideologia on vallannut yliopiston yhteiskunnalliset alat. Allaoleva kuva esittää sosiaalipsykologian tutkijoiden mielipidejakautumaa USA:ssa. (Lähde: Bill von Hippel and David Buss survey of the membership of the Society for Experimental Social Psychology, 2016.)

Tiede on korvattu äärivasemmistolaiselle ideologialla. Äärivasemmisto ei kuitenkaan aja enää asiaansa kommunismin edistämisellä yksityisomaisuutta demonisoimalla (marksilainen kansantaloustiede), vaan kansallisvaltioiden ja kansallisen identiteetin tuohoamisen edistämisellä. Vain vähemmistöillä - mustilla, LGBT-porukalla, naisilla - on oikeus identiteettiin.

Käsitys "kansalliset rajat ja kansalliset identiteetit haittaavat ihmiskunnan edistymistä" ei ole yliopiston sosiaalitieteilijöille tieteellinen hypoteesi, vaan poliittinen doktriini, jota edistetään muiden mielipiteiden demonisoimisella - ei tieteellisellä metodilla.

Amerikkalainen "centristinen" lehti Quillette kirjoittaa:

"what has happened to a large extent is that as the failures of communism have become increasingly apparent many on the left—including social scientists—have shifted their activism away from opposing private property and towards other aspects, for example globalism.

But how do we know a similarly disastrous thing is not going to happen with globalism as happened with communism? What if some form of national and ethnic affiliation is a deep-seated part of human nature, and that trying to forcefully suppress it will eventually lead to a disastrous counter-reaction? What if nations don’t create conflict, but alleviate it? What if a decentralised structure is the best way for human society to function?

Tieteellinen käsitys kansallisesta identiteetistä on pikemmin "kansallinen identiteetti luo luottamusta ihmisten välillä vaikka äärimmilleen vietynä se voi myös johtaa sotiin ja rasismiin".


"Kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotus-instituutio. Vain jos ihmiset kokevat vahvaa yhteistä identiteettiä kansakunnan tasolla he ovat halukkaita hyväksymään, että verotusta voidaan käyttää tulonjaon välineenä tasoittamaan onnesta ja epäonnesta johtuvia varallisuuseroja. Tiedämme, että yhteisen identiteetin rakentaminen kansakunnan tasoa ylemmäksi on äärimmäisen vaikeaa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selkeästi onnistunein ylikansallinen projekti on ollut Euroopan Unioni. Kuitenkin viidenkymmenen vuoden jälkeen … vain 1 prosenttia tuloista siirretään maasta toiseen tulonjakona. 

Viisikymmentä vuotta osoittaa, että ihmiset eivät kykene luomaan tarpeeksi vahvaa eurooppalaista identiteettiä, että se tulisi tukemaan merkittävää tulonjakoa. Kansakunnat ovat ihmisten yhteistyön näkökulmasta … käytännössä ainoat instituutiot jotka kykenevät tarjoamaan julkishyödykkeitä. Tulonsiirrot kansakunnan sisällä eivät ole vain oleellisesti merkittävämpää kuin tulonsiirrot ylemmillä organisaatiotasoilla vaan myös oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot millään alemmalla organisaatiotasolla." 

Collier ottaa esimerkin kansallisen identiteetin tehokkuutta kasvattavasta vaikutuksesta Keniasta ja Tansaniasta. Klassisen tutkimuksen mukaan kenialaisissa kylissä julkishyödykkeiden (esimerkiksi kaivojen ja kyläkoulujen) ylläpito on selkeästi tehokkaampaa, jos kylän asukkaat ovat samaa heimoa. Tansaniassa, missä etninen koostumus on hyvin samantyyppinen kuin naapurimaassa Keniassa, mutta missä tansanialaisen kansallistunteen ja kansallisen kielen luomiseen on panostettu voimakkaasti, vastaavaa kuviota ei synny.

Indonesiassa on käynyt samoin. Luottamus on noussut kun on "keinotekoisesti" konstruoitu indonesialainen identiteetti ja indonesian kieli. Kärsijöitäkin toki on ollut. Vaikkapa Länsi-Papuan väestö, jonka alueelle on siirretty suuria määriä ihmisiä muualta indonesiasta.

Amerikkalaisissa tutkimuksissa on taas havaittu, että ne maahanmuuttajat, jotka ovat halukkaita sulautumaan ja vaihtamaan kotikielensä espanjasta englanniksi, osallistuvat tarmokkaammin yhteisiin hankkeisiin kuin ne jotka haluavat säilyttää kielensä ja identiteettinsä. Toisen tutkimuksen mukaan amerikkalaisen lähiön asukkaat harjoittavat sitä vähemmän yhteistyötä keskenään mitä etnisesti heterogeenisempi lähiön asujamisto on. 

Collier jatkaa: "Yhteinen identiteetti vahvistaa kykyä tehdä yhteistyötä. Ihmisten pitää kyetä tehdä yhteistyötä monella tasolla… Yhteinen kansallinen identiteetti ei ole ainoa ratkaisu yhteistyön saavuttamiseksi, mutta kansakunta on edelleen tässä suhteessa erityisen keskeinen. Yhteinen identiteetti tukee sitä että ihmiset voivat hyväksyä tulonjaon varakkaammilta varattomammille. Kansallisen identiteetin demonisointi on kallista – se johtaa … epätasa-arvoisempaan yhteiskuntaan."

Itse uskon myös siihen, että eurooppalinen ylikansallinen identiteetti on mahdollinen konstruoida. Se on mahdollinen erityisesti siksi, että eurooppalaista uhkaa tällä hetkellä monenlaiset ulkoiset voimat ja sisäinen mädätys, joita vastaan euroopalaisten pitää nousta yhdessä. Mutta siitä toisella kertaa.

sunnuntaina, syyskuuta 03, 2017

Identiteettipolitiikka

Keskilinjan amerikkalaiskolumnisti David Brooks kirjoittaa artikkelissaan valkoisesta identiteettipolitiikasta ja uskoo että se lopulta tuhoaa republikaanisen puolueen sisältä päin. Kirjoituksessa on asioita joita en allekirjoita, mutta lainaan pätkän mainiosta kirjoituksesta.

But the Republican Party has changed since 2005. It has become the vehicle for white identity politics. In 2005 only six percent of Republicans felt that whites faced “a great deal” of discrimination, the same number of Democrats who felt this. 

By 2016, the percentage of Republicans who felt this had tripled. Recent surveys suggest that roughly 47 percent of Republicans are what you might call conservative universalists and maybe 40 percent are what you might call conservative white identitarians. White universalists believe in conservative principles and think they apply to all people and their white identity is not particularly salient to them. 

White identitarians are conservative, but their white identity is quite important to them, sometimes even more important than their conservatism. These white identitarians have taken the multicultural worldview taught in schools, universities and the culture and, rightly or wrongly, have applied it to themselves. As Marxism saw history through the lens of class conflict, multiculturalism sees history through the lens of racial conflict and group oppression. 

According to a survey from the Public Religion Research Institute, for example, about 48 percent of Republicans believe there is “a lot of discrimination” against Christians in America and about 43 percent believe there is a lot of discrimination against whites. I’d love to see more research on the relationship between white identity politics and simple racism. There’s clear overlap, but I suspect they’re not quite the same thing. 

Racism is about feeling others are inferior. White identitarianism is about feeling downtrodden and aggrieved yourself. In the P.R.R.I. survey, for example, roughly as many Republicans believe Muslims, immigrants and trans people face a lot of discrimination as believe whites and Christians do. According to a Quinnipiac poll, 59 percent of those in the white working class believe white supremacist groups are a threat to the country.

Brooks leimaa valkoisen identiteettipolitiikan roskaväen touhuksi ja lopulta identiteettipolitiikka siis tuhoa republikaanipuolueen.

Tätä kolumnia on mielenkiintoista verrata demokraattipuolueen kannattajan professori Mark Lillan kolumniin Trumpin voiton jälkeen, jossa Lilla esitti, että Clinton hävisi vaalit koska kampanja perustui "identiteettiliberalismiin".

But how should this diversity shape our politics? The standard liberal answer for nearly a generation now has been that we should become aware of and “celebrate” our differences. Which is a splendid principle of moral pedagogy — but disastrous as a foundation for democratic politics in our ideological age. In recent years American liberalism has slipped into a kind of moral panic about racial, gender and sexual identity that has distorted liberalism’s message and prevented it from becoming a unifying force capable of governing. One of the many lessons of the recent presidential election campaign and its repugnant outcome is that the age of identity liberalism must be brought to an end. 

Hillary Clinton was at her best and most uplifting when she spoke about American interests in world affairs and how they relate to our understanding of democracy. But when it came to life at home, she tended on the campaign trail to lose that large vision and slip into the rhetoric of diversity, calling out explicitly to African-American, Latino, L.G.B.T. and women voters at every stop. This was a strategic mistake. If you are going to mention groups in America, you had better mention all of them. If you don’t, those left out will notice and feel excluded. Which, as the data show, was exactly what happened with the white working class and those with strong religious convictions. Fully two-thirds of white voters without college degrees voted for Donald Trump, as did over 80 percent of white evangelicals.

...liberals [are] not recognizing how their own obsession with diversity has encouraged white, rural, religious Americans to think of themselves as a disadvantaged group whose identity is being threatened or ignored. Such people are not actually reacting against the reality of our diverse America (they tend, after all, to live in homogeneous areas of the country). But they are reacting against the omnipresent rhetoric of identity, which is what they mean by “political correctness.” Liberals should bear in mind that the first identity movement in American politics was the Ku Klux Klan, which still exists. Those who play the identity game should be prepared to lose it.

We need a post-identity liberalism, and it should draw from the past successes of pre-identity liberalism. Such a liberalism would concentrate on widening its base by appealing to Americans as Americans and emphasizing the issues that affect a vast majority of them. It would speak to the nation as a nation of citizens who are in this together and must help one another. As for narrower issues that are highly charged symbolically and can drive potential allies away, especially those touching on sexuality and religion, such a liberalism would work quietly, sensitively and with a proper sense of scale. (To paraphrase Bernie Sanders, America is sick and tired of hearing about liberals’ damn bathrooms.)

Pitkän linjan laitaoikeistolaisena en tietenkään tuomitse identiteettipolitiikkaa. Kollektivistinen identiteetti on oleellinen osan ihmisyyttä. Hyvä vain että esimerkiksi Euroopassa identitaarinen oikeisto haluaa estää Euroopan islamisoitumisen ja negroidisoitumisen.

Mutta nykyinen kaksijakoisuus, missä identitaarinen oikeisto ja identitaarinen "liberalismi" monopolisoivat keskustelun, on erittäin haitallinen. Meidän puolen identitaristit ovat tehneet itsestään pellejä alkamalla mm. vastustaa ilmastotiedettä ja veljeilemällä venäläisten kanssa. Vasemman puolen identitaristit jauhavat sukupuolineutraaleista vessoista ja ovat viimeisenä tempauksena alkaneet kiusauskampanjan Antti Rinnettä vastaan, koska tämä uskalisi sanoa "synnytystalkoot", mikä muka on naisvihamielistä.

Suomessa tarvitsemme kansakunnan yhtenäisyyttä Venäjän uhkaa vastaan. Sitä ei rakenneta keinotekoisten konfliktien keksimisellä jonninjoutavista aiheista.



sunnuntaina, elokuuta 27, 2017

Väestöliitto ja talkoot

Syntyyyden romahdus vaatii jonkun sortin talkoita niin kuin SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti. Lapsiperheiden tukeen on panostettava koska kyseessä on "meidän kaikkien lapset", jos kansakuntana halutaan yhdessä huolehtia köyhistä, vanhuksista ja maanpuolustuksesta Venäjää vastaan.
Väestöliitto on tässä suhteessa ehkä tärkein organisaatio Suomessa koska se pyrkii ymmärtämään väestön terveen uudistumisen vaikeuksia ja sitä miten asioihin kykenee vaikuttamaan. Västöliiton työ ei tietysti ole yhtä muodikasta kuin 35 sukupuolen tutkiminen mutta paljon paljon tärkeämpää.
Huolestuttavaa on kuitenkin se, että ihanteellinen lapsiluku on alentunut heikoimmassa asemassa olevissa väestöryhmissä enemmän kuin muilla. Lapsettomuuden ihanne nuorten aikuisten kesken on yleistä erityisesti vähiten koulutettujen keskuudessa, pienituloisilla ja työttömillä. Myös 45-vuotiaiden lapsettomuus on näissä ryhmissä korkeaa, naisten ja erityisesti miesten kohdalla, oli se sitten toivottua vai ei. Olisikin syytä selvittää, heijastavatko alhaisemmat lapsilukua koskevat ihanteet toivottua elämäntyyliä vai onko kyse pikemminkin eräänlaisesta toiveista luopumisesta. Väestöntutkimuslaitos suunnittelee aiheesta jatkotutkimusta.
Perheparometri ei anna helppoja vastauksia syntyvyyden nostamiseen, koska helppoja vastauksia ei ole. Se koetaanko lasten hankinta mielekkääksi ei liity pelkästään taloudellisiin edellytyksiin vaan myös siihen koetaanko lapset ylipäätään tervetulleiksi. Suomessa puhutaan mm. paljon siitä miten pikkuvauvat alentavat nuorten aikuisten elämisen tasoa. Jos ystävillä ei lapsia (vielä) ole, lapsen saaminen voi myös eristää ystäväpiiristä. 
Muutoksista huolimatta enemmistö suomalaisista toivoo edelleen kahta lasta. Vuonna 2008 alkanut talouden lama on monien kohdalla vaikeuttanut tämän perhemallin saavuttamista. Esitämme tässä selvityksessä, miten taloudellinen tilanne vaikuttaa perheiden lastenhankintaan sekä pohdimme perhepoliittisten tukien merkitystä. Näyttää siltä, että erityisesti yhden lapsen vanhempien kohdalla yhteiskunnan tukitoimilla voi olla ratkaisevakin merkitys. Yleisellä ilmapiirillä on myös väliä, joskin sen merkitystä lastenhankintaan on hankalampaa tutkia. Nuoret aikuiset ovat herkkiä ympäristön ja tuttavien antamiin signaaleihin. Ovatko vauvat tervetulleita ja näyttäytyykö muun elämän yhdistäminen vanhemmuuteen kiehtovalta seikkailulta, vai puhutaanko julkisuudessa enemmän pienten lasten rasittavuudesta ja perheiden etuuksien leikkauksista?

Miesten haluttomuutta saada lapsia alentaa todennäköisesti myös perheiden alhainen stabiliteetti. Miksi hankkia lapsi jos perhe 50% todennäköisyydellä hajoaa ja lapset menevät äidin mukana.

lauantaina, elokuuta 26, 2017

Talkoot eivät kelpaa loukkaantujille, vasemmistolle eikä markkinafundamentalisteille

Antti Rinteen synnytystalkoista alkoi melkoinen huuto. Yhteisymmärryksen siitä, että Rinne oli väärässä, jakoivat sekä vasemmisto että markkinafundamentalistit että kaiken maailman loukkaantujat:


Se tosiasia vaan tuntuu unohtuvan, että Suomessa hoidetaan talkoilla mm. maanpuolustus. (Taloustieteen termi on collective action.) 

Kenenkään ei ole käytännössä pakko osallistua. Vapaamatkustajille on kyllä asetettu siviilipalvelus-velvoite eräänlaiseksi rangaistukseksi, mutta ei se tee maanpuolustuksesta vähemmän talkooluonteisia. 

Tosiasiassa mitkään talkoot eivät ole kokonaan vapaaehtoisia, koska talkoisiin osallistuminen vaikuttaa ihmisen maineeseen. Kyläyhteisöissä ne jotka eivät koskaan osallistuneet talkoisiin saivat huonon maineen. 

Aiemmin maanpuolustuspuolustus-velvollisuudesta livenneet saivat tuntuvia rangaistuksia. Sodan aikana heidät ammuttiin. Sodan jälkeenkin miehillä, jotka eivät olleet suorittaneet  asepalvelusta, oli vaikeuksia saada työtä. Ehkä synntystalkoista livenneetkin voisivat suorittaa vaihtoehtona vuoden ilmaistyötä sairaaloissa 40 vuotta täytettyään.

PS. Sinänsä en ota kuitenkaan kantaa Rinteen ehdotuksen realistisuuteen vaan vain siihen, onko ehdotus jotenkin moraalisesti tai tieteellisesti ongelmainen. Ei ole.