lauantaina, elokuuta 25, 2012

Voittajien historiasta - osa 1

Viron ja Suomen syyllisyys toisessa maailmansodassa on noussut sodan jälkeen uudelleen ja uudelleen esiin. Suomea on syytetty siitä, että Suomi oli Natsi-Saksan liittolainen eikä sotamme ollut erillissota, on sanottu suomalaisten lähettäneen juutalaisia Natsi-Saksaan keskityslereille ja kohdelleen venäläisiä sotavankeja ja Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisia siviilejä huonosti. Virolaisia on syytetty liittymisestä vapaaehtoisesti Saksan armeijaan, muusta natsien kanssa veljeilystä ja natsien avustamisessa juutalaisten kansanmurhassa. Kyseisessä asiassa on kunnostautunut suuri osa vasemmistoa ja älymystöä erityisesti 70-luvulta alkaen, mutta viime aikoina erityisesti sinänsä marginaalinen äärivasemmistolainen järjestö SAFKA, joka saa Venäjällä laajaa medianäkyvyyttä. SAFKA tosin ei rajoita puheitaan toiseen maailmansotaan, vaan esittää Suomen ja Viron jatkavan edelleen fasistista ja russofobista politiikkaansa.

Venäläisten rikokset - 6 miljoonaa murhattua ukrainalaista ja parikymmentä miljoonaa muuta murhattua, hyökkäyssota Puolaan ja Suomeen jne. jne. - ovat näiden ihmisten silmissä pieniä rikoksia suomalaisten ja virolaisten rikoksiin verrattuna. Ja ne ovat erityisesti jollain lailla ymmärrettäviä - Neuvostoliitto teki näiden ihmisten silmissä "hyökkäämättömyyssopimuksen" Saksan kanssa vain siksi, että saisi lisäaikaa varustautumiseen natsismin vastaiseen sotaan.

Sitä ei kuitenkaan mikään muuta toiseksi, että Kolmas Valtakunta ja Neuvostoliitto jakoivat liittosuhteensa puitteissa lähes koko Euroopan etupiireihinsä. Näiden kahden maan sotilasliitto ei rajoittunut suinkaan vain Baltian, Suomen, Romanian ja Puolan alueiden anastamiseen, vaan Neuvostoliitto ja koko kommunistinen liike tuki faktisesti natsien toimintaa Länsi-Euroopassa. Neuvostoliitto ja Komintern antoi mm. eurooppalaisille kommunisteille määräyksen olla osallistumatta imperialistien (ranskalaisten ja englantilaisten) sotaan natseja vastaan. Ranskan kommunistinen puolue seurasikin Kominternin määräyksiä.

Tämän näköinen oli Neuvostoliiton ja Saksan yhdessä luoma Eurooppa vuonna 1941.



Ranskalaiset yleensä, ja ranskalaiset kommunistit erityisesti, ovat halunneet esittää itsensä natsismin vastaisen vastarintaliikkeen ydinjoukoksi. No, toisen maailmansodan historia on tietysti voittajien historiaa. USA:n ja Britannian liittoutuminen stalinistien kanssa oli ehkä pragmaattisesti perusteltavissa, vaikkakin senkin liiton moraalista oikeutusta voi miettiä. Samalla lailla perusteltavissa oli varmasti sellaisten pikkuvaltioiden kuin Unkarin, Suomen tai Viron yhteistyö Saksan kanssa.

Neuvostoliiton ja Saksan liitto ja niiden yhteinen hyökkäys Euroopan kansoja vastaan oli kuitenkin se Suuri Rikos mikä toisen maailmansodan aikana tapahtui. Pikkuvaltioiden kuten Suomen, Slovakian, Unkarin, Vichyn hallituksen tai Viron toiminta tässä puristuksessa oli äärimmäisen hankalaa. Se toiminta voi ja pitääkin asettaa moraalisen tarkastelun kohteeksi, mutta on ymmärrettävä että niiden rikokset on suhteutettava Saksan ja Venäjän tekemään Suureen Rikokseen.

Liitettäköön mukaan mainio amerikkalaisten filmi vuodelta 1945, mikä kuvaa saksalaista kansanluonnetta ja sitä miten saksalainen kansanluonne on kerta toisensa jälkeen johtanut saksalaisten ajautumiseen sotaan.

Tasapuolisuuden vuoksi laitetaan vielä mukaan bolshevismin vastaisen taistelun norjalais-vapaaehtoisten laulu.

10 kommenttia:

hannuhoo kirjoitti...

Samaa suhteellisuuden tajua on käytettävä myös Italian suhteen. Kyllä sekä Mussolini itse että Italian kansa(-laiset) olivat paljolti Suomen tavoin kosken kuohujen vankeja. Ne rikokset joihin Italia syyllistyi eivät oikein vertaudu natsien vastaaviin vaan pikemminkin 'normaaleihin' eurooppalaisten suurvaltojen sanattomasti hyväksyttyihin konventiohin. Italialaiset viranomaisethan esim. jossain määrin suojelivat juutalaisia saksalaisilta!

Jukka Aakula kirjoitti...

Uskon että olet oikeassa, vaikkakaan en asiaa kovin hyvin tunne. Mussolinihan ei ollut käsittääkseni mikään anti-semiitti mutta Saksan painostus vaikutti.

Jos Saksa olisi voittanut Suomenkin olisi kai ennemmin tai myöhemmin pitänyt juutalaisensa luovuttaa.

Anonyymi kirjoitti...

Saksan voittoa pidettiin Suomessa varmana, joten Suomi änkesi Saksan aseveljeksi väkisin vastoin Saksan ja Ruotsin tahtoa.

Haluttiin myös tapattaa punapitäjien väkeä ja siinä onnistuttiinkin hyvin kaatumistilastojen perusteella.

Kuolemalta sodassa suojelivat, tärkein ensin:

- rikkaat vanhemmat, joiden lapset saivat ansiomerkin armeijan logistiikan suunnittelusta kaukana rintamalinjojen takana

- ruotsinkielisyys

- pohjanmaalaisuus

- kotiosoite valkoisten alueelta

Sotaan kyllästyneitä suomalaisia loikkasi puna-armeijan puolelle ja palasi takaisin desantteina.

Neuvostoliittoon lähdettiin ryöstämään Neuvostokarjalaa. Tämän takia niitä neuvostosiviilejä piti tappaa keskitysleireillä. Siviilien tappaminen loppui kuin seinään Stalingradin tapahtumien jälkeen.

Juutalaisia lähettiin Saksaan tapettavaksi 3000 henkilöä.

Suomi lähti sotimaan Neuvostoliittoa vastaan, koska tie Suomeen oli niin huono, ettei puna-armeija voinut sitä käyttää ja sekin oli tukittu Suomen puolella voittamattomalla linnoituksella.

Kun sitten vielä joukkojen ryhmittelykin Suomen Karjalassa oli päin persettä niin paljastui, että Suomen poliittinen johto ja armeija oli täynnä ääliöitä.

Sodasta selvittiin hyvällä tuurilla, natsien avulla, länsimaiden painostuksella ja Neuvostoliiton epämääräisellä halulla säilyttää Suomi.

Jukka Aakula kirjoitti...

Varmaan miehityksen aikana neuvostokarjalaisia kuolikin mutta kommunistit olivat tapattaneet näitä vaikka millä mitalla itsekin.

Luku 3000 on ilmeisesti hatusta.

Kaikissa maissa eliitti harjoittaa pientä välistä vetoa. Nl:ssakin. Siellä tosin vallankumous söi lapsensa ja eliitin kuolleisuus oli sekä sodassa että rauhassa suuri.

Jos jossain NL oli parempi muita maita niin siinä että se tapatti kommunisteja enemmän kuin muut. Siitä pisteet.

Jukka Aakula kirjoitti...

Suomen suurimmaksi rikokseksi lasken melkein heimosotilaiden ja -siviilien palauttamisen NL:oon sodan jälkeen. Se on parin juutalaisen Saksaan tapettavaksi palauttamiseen verrattuna suurempi rikos. Punapitäjien kuolleisuus saattoi johtua heikommasta sotilaskouluksesta. Suojeluskunnassa ei oltu ymmärrettävistä syistä oltu vaikka Elmo Kaila teki paljon työtä innostaakseen demareita suojeluskuntaan. Ikävä kyllä tämä ei tainnut olla täysin onnistunut kamppanja. Vastustusta oli valkoisten keskuudessa valitettavasti sovun rakentamista kohtaan. Kuten oli vasemmistollakin. Lopputulos oli suht hyvä. Itsenäisyys säilyi. Moraalinen selkäranka katkesi vasya Kekkosen aikana. Tragikomedia oli Halosen, Venäjän morsiamen, valinta maan johtoon.

Tiedemies kirjoitti...

Kekkonen pelasti Suomen 1930-luvulla. Jos Lapuan liike ja sittemmin IKL olisivat saaneet tahtonsa läpi ja kansakunnan polarisaatio olisi ollut niin voimakas kuin mihin nämä aikansa sisulaiset pyrkivät, punapitäjien pojat olisivat olleet Neuvostoliiton joukoissa, ja mitään aseveljeyttä ei olisi ikinä syntynyt.

Jukka Aakula kirjoitti...

Tjaa. Svinhufvud pysäytti Lapuan Liikkeen etenemisen Mäntsälän kapinassa. AKS:ssäkin Elmo Kaila teki paljon työtä sen eteen että sosialidemokraatit olisi saatu integroitua suojeluskuntaan. Ei kai Kekkosen toiminta sentään kaikkein keskeisin ollut. Kallio maalaisliiton politikoista oli merkittävämpi sovun rakentaja.

No jos IKL oli sen ajan Sisu, Halonen on uusi Kuusinen. Nato-jäsenyyden torppaaminen ja Suomen ajaminen Venäjästä riippuvaiseksi ei tietysti ole yksin Halosen syytä mutta hänen roolinsa on merkittävä.

Jukka Aakula kirjoitti...

Mutta mitä tuhon väitteeseeni että Kekkosen aikana moraalinen selkäranka katkesi, en tarkoita että Suomen ulkopolitiikka (myöntyvyys) oli mitään selkärangan katkeamista. Se oli reaalipolitiikkaa.

Mutta sen ajan ulkopolitiikkaan liittyi keskustelukulttuuri missä puhuttiin ystävyydestä kun tarkoitettiin pelkoa ja myöntyvyyttä, ja kun tämä kaksoiskielen käyttö vahvistui, osa sen ajan nuorista ihmisistä alkoi uskoa siihen, samaan aikaan syntyi hiljalleen hekisen epärehellisyyden kulttuuri. Tässä ilmapiirissä länsi (Nato) nähtiin monien ihmisten silmissä vaarallisena ja Venäjä jotenkin kuitenkin parempana. Totuuden puhujia alettiin halveksia ja moraalinen kyynisyys valtasi alaa. Näin minä sen vilpittömästi uskon tapahtuneen. Osalistuin itsekin kerran rauhanmarssiin ja luulin että se oli hyväkin juttu - siis se että amerikkalaisten ohjukset tuomittiin.

Tällä kritiikillä ei ole oikeastaan Kekkosen persoonan tai poliiittisen linjan kanssa mitään tekemistä. En toki kiistä että 15v vihasin Kekkosta, mutta en koe asiaa enää samalla tavalla. Virolaisten on kuitenkin näemmä paljon helpompi nähdä maailma realistisesti kun he joutuivat olemaan NL:n osa. No virolaisille jäi omanlaisensa moraaliset haavat siitä ajasta.

Tiedemies kirjoitti...

Liioittelua tuo Kekkosen nostaminen keskiöön oli. Maalaisliitto oli kokonaisuudessaan sovun rakentajana merkittävä 30-luvulla. Kekkonen vertautuu kuitenkin nykyisten rasismin vastustajien porukkaan aika hyvin. Hän veti äärimmäisyyksiin yrityksen laittaa äärioikeisto kuriin käytännössä kieltämällä. Vaikkei se onnistunutkaan.

Halosen vertaaminen maanpetturiin on yliampuvaa. Ikl oli laillinen puolue, joka siivosi kyllä natsismin aika hyvin puolueesta ja kumouksellisuuden Lapuan liikkeen sekoilun jälkeen. Vertaus sisulaisiin ei ole mitenkään erityisen raflaava, tosin se on epätarkka, tilanne on aivan toisenlainen.

Pointtini oli, että minusta Kallion ja Kekkosenkin voi nähdä kansallisen yhtenäisyyden vaalijoina ja radikaali oikeisto oli sille uhka, pahempi uhka kuin vasemmisto. Kuusinen ja hänen takanaan olleet kommunistit olivat toki maanpettureita, mutta aivan kuten nykyinen persu/sisu eetos, silloinen äärioikeisto pyrki leimaamaan kaikki Kokoomuksen vasemmalla puolella olleet maanpettureiksi. Sovinnolliset maalaisliittolaiset esimerkiksi joutuivat muiluttajien kynsiin useastikin.

Vertaus on epätäydellinen, mutta yhtymäkohtia on polarisaation osalta. Milloin persuleiristä löytyy Haaviston tapainen sovinnon tavoittelija?

Jukka Aakula kirjoitti...

Sovinnolliset maalaisliittolaiset esimerkiksi joutuivat muiluttajien kynsiin useastikin.

Isoisäni oli Maalaisliiton vasemmanlaidan kannattajana eduskunnassa 30-luvulla. Isäni oli silloin 10 vuotias mutta kertoi että isoisä pelkäsi lapualaisten muilutusta. 1918 isoisä oli ehditty 10 hehtaarin suurtilan omistajana tuomita myös teloitetttavaksi punahallinnon toimesta. En ole tavannut isoisääni itse.

Milloin persuleiristä löytyy Haaviston tapainen sovinnon tavoittelija?

Hyvä kysymys. Kuten jenkeistä näkyy polarisaation hinta voi olla aika suuri.