sunnuntaina, elokuuta 06, 2017

Foreign Policyn analyysi maahanmuutosta ja monikultturismista

Puhuin viimeisessä Sarastus-artikkelissani siitä, miten yhteiskunnan koheesio saattaa romahtaa, jos alimman koulutustason työn tarjonta nousee esimerkiksi korkean maahanmuuton myötä.

Maahanmuuton pitää hyödyttää kohdemaata yhtä hyvin kuin niitä ihmisiä, jotka etsivät onnea maaahanmuuton kautta.

Foreign Policy -lehden kolmunisti Steven Camarota kirjoittaa artikkelissa The Case Against Immigration - Why the United States Should Look Out for Itself myös toisesta maahanmuuttoon liittyvästä ongelmasta eli siitä että vaikka 1900-luvun alussa maahanmuuttajat sulautuivat amerikkalaiseen yhteiskuntaan näin ei tällä kertaa näyttäisi käyvän:

Outlining his position on immigration in August of last year, Donald Trump, then the Republican candidate for U.S. president, made his motivating philosophy clear: “There is only one core issue in the immigration debate, and that issue is the well-being of the American people.” Although this nationalistic appeal may strike some readers as conservative, it is very similar to the position taken by U.S. civil rights icon and Democrat Barbara Jordan, who before her death in 1996 headed President Bill Clinton’s commission on immigration reform. “It is both a right and a responsibility of a democratic society,” she argued, “to manage immigration so that it serves the national interest.” Trump’s rhetoric has of course been overheated and insensitive at times, but his view on immigration—that it should be designed to benefit the receiving country—is widely held.

In the United States, there is strong evidence that the national interest has not been well served by the country’s immigration policy over the last five decades. Even as levels of immigration have approached historic highs, debate on the topic has been subdued, and policymakers and opinion leaders in both parties have tended to overstate the benefits and understate or ignore the costs of immigration. It would make a great deal of sense for the country to reform its immigration policies by more vigorously enforcing existing laws, and by moving away from the current system, which primarily admits immigrants based on family relationships, toward one based on the interests of Americans.


Trump did not create the strong dissatisfaction with immigration felt by his working-class supporters, but he certainly harnessed it. Voters’ sense that he would restrict immigration may be the single most important factor that helped him win the longtime Democratic stronghold of the industrial Midwest, and thus the presidency. There are two primary reasons why immigration has become so controversial, and why Trump’s message resonated. The first is lax enforcement and the subsequently large population of immigrants living in the country illegally. But although illegal immigration grabs most of the headlines, a second factor makes many Americans uncomfortable with the current policy. It is the sheer number of immigrants, legal or otherwise. The United States currently grants one million immigrants lawful permanent residence (or a “green card”) each year, which means that they can stay as long as they wish and become citizens after five years, or three if they are married to a U.S. citizen. Roughly 700,000 long-term visitors, mostly guest workers and foreign students, come annually as well. 

Such a large annual influx adds up: In 2015, data from the U.S. Census Bureau indicated that 43.3 million immigrants lived in the country—double the number from 1990. The census data include roughly ten million illegal immigrants, while roughly a million more go uncounted. In contrast to most countries, the United States grants citizenship to everyone born on its soil, including the children of tourists or illegal immigrants, so the above figures do not include any U.S.-born children of immigrants.

Proponents of immigration to the United States often contend that the country is a “nation of immigrants,” and certainly immigration has played an important role in American history. Nevertheless, immigrants currently represent 13.5 percent of the total U.S. population, the highest percentage in over 100 years. The Census Bureau projects that by 2025, the immigrant share of the population will reach 15 percent, surpassing the United States’ all-time high of 14.8 percent, reached in 1890. Without a change in policy, that share will continue to increase throughout the twenty-first century. Counting immigrants plus their descendants, the Pew Research Center estimates that since 1965, when the United States liberalized its laws, immigration has added 72 million people to the country—a number larger than the current population of France.

Given these numbers, it is striking that public officials in the United States have focused almost exclusively on the country’s 11 to 12 million illegal immigrants, who account for only one quarter of the total immigrant population. Legal immigration has a much larger impact on the United States, yet the country’s leaders have seldom asked the big questions. What, for example, is the absorption capacity of the nation's schools and infrastructure? How will the least-skilled Americans fare in labor market competition with immigrants? Or, perhaps most importantly, how many immigrants can the United States assimilate into its culture? Trump has not always approached these questions carefully, or with much sensitivity, but to his credit he has at least raised them. 


Regarding cultural assimilation, advocates of open immigration policies often argue that there is no problem. During the last great wave of immigration, from roughly 1880 to 1920, Americans feared the newcomers would not blend in, but for the most part they ended up assimilating. Therefore, as this reasoning goes, all immigrants will assimilate.

Immigrants currently represent 13.5 percent of the total U.S. population, the highest percentage in over 100 years.
Unfortunately, however, circumstances that helped Great Wave immigrants assimilate are not present today. First, World War I and then legislation in the early 1920s dramatically reduced new arrivals. By 1970 less than 5 percent of the U.S. population was foreign-born, down from 14.7 percent in 1910. This reduction helped immigrant communities assimilate, as they were no longer continually refreshed by new arrivals from the old country. But in recent decades, the dramatic growth of immigrant enclaves has likely slowed the pace of assimilation. Second, many of today’s immigrants, like those of the past, have modest education levels, but unlike in the past, the modern U.S. economy has fewer good jobs for unskilled workers. Partly for this reason, immigrants do not improve their economic situation over time as much as they did in the past. Third, technology allows immigrants to preserve ties with the homeland in ways that were not possible a century ago. Calling, texting, emailing, FaceTiming, and traveling home are all relatively cheap and easy.

Fourth, the United States’ attitude toward newcomers has also changed. In the past, there was more of a consensus about the desirability of assimilation. Supreme Court Justice Louis Brandeis, the son of Jewish immigrants, said in a 1915 speech on “True Americanism” that immigrants needed to do more than just learn English and native manners. Rather, he argued, they “must be brought into complete harmony with our ideals and aspirations.” This was a widely held belief. In his book The Unmaking of Americans, the journalist John J. Miller has described how at the turn of the twentieth century, organizations such as the North American Civic League for Immigrants put out pamphlets celebrating the United States and helping immigrants understand and embrace the history and culture of their adopted country.  

In the United States today, as in many Western countries, this kind of robust emphasis on assimilation has been replaced with multiculturalism, which holds that there is no single American culture, that immigrants and their descendants should retain their identity, and that the country should accommodate the new arrivals’ culture rather than the other way around. Bilingual education, legislative districts drawn along ethnic lines, and foreign language ballots are all efforts to change U.S. society to accommodate immigrants in a way that is very different from the past. Newcomers additionally benefit from affirmative action and diversity initiatives originally designed to help African Americans. Such race- and ethnicity-conscious measures encourage immigrants to see themselves as separate from society and in need of special treatment due to the hostility of ordinary Americans. John Fonte, a scholar at the Hudson Institute, has argued that such policies, which encourage immigrants to retain their language and culture, make patriotic assimilation less likely.

Of course, many Americans still embrace the goal of assimilation. A recent Associated Press survey found that a majority of Americans think that their country should have an essential culture that immigrants adopt. But the kind of assimilation promoted by Brandeis and the North American Civic League no longer has elite backing. As a result, even institutions seemingly designed to help immigrants integrate end up giving them mixed messages. As political psychologist Stanley Renshon points out, many immigrant-based organizations today do help immigrants learn English, but they also work hard to reinforce ties to the old country.


A further area of contention in the immigration debate is its economic and fiscal impact. Many immigrant families prosper in the United States, but a large fraction do not, adding significantly to social problems. Nearly one-third of all U.S. children living in poverty today have an immigrant father, and immigrants and their children account for almost one in three U.S. residents without health insurance. Despite some restrictions on new immigrants’ ability to use means-tested assistance programs, some 51 percent of immigrant-headed households use the welfare system, compared to 30 percent of native households. Of immigrant households with children, two-thirds access food assistance programs. Cutting immigrants off from these programs would be unwise and politically impossible, but it is fair to question a system that welcomes immigrants who are so poor that they cannot feed their own children. 

To be clear, most immigrants come to the United States to work. But because the U.S. legal immigration system prioritizes family relationships over job skills—and because the government has generally tolerated illegal immigration—a large share of immigrants are unskilled. In fact, half of the adult immigrants in the United States have no education beyond high school.  Such workers generally earn low wages, which means that they rely on the welfare state even though they are working. 

This past fall, an exhaustive study by the National Academies of Sciences, Engineering, and Medicine found that immigrants and their dependents use significantly more in public services than they pay in taxes, and the net drain could be as high as $296 billion per year. The academies also projected the fiscal impact into the future with mixed results—four of their scenarios showed a net fiscal drain after 75 years, and four showed a net fiscal benefit. What is clear, however, is that at present the fiscal effect is large and negative. The study also showed, unsurprisingly, that college-educated immigrants are a net fiscal benefit, while those without a degree are typically a net fiscal drain. Drawing on the academies’ finding, the Trump administration has suggested moving to a “merit-based” immigration system that would select immigrants who can support themselves. 

Immigration has also affected the U.S. labor market. One of the nation’s leading immigration economists, Harvard’s George Borjas, recently wrote in The New York Times that by increasing the supply of workers, immigration reduces wages for some Americans. For example, only 7 percent of lawyers in the United States are immigrants, but 49 percent of maids are immigrants, as are one-third of construction laborers and grounds workers. The losers from immigration are less-educated Americans, many of them black and Hispanic, who work in these high-immigrant occupations. The country needs to give more consideration to the impact of immigration on the poorest and least-educated Americans. 

Another common argument for immigration is that it will solve Western countries’ main demographic problem—that of an aging population. Immigrants, so the argument goes, will provide the next generation of workers to pay into welfare-state programs. But to help government finances, immigrants would have to be a net fiscal benefit, which is not the case. Furthermore, the economist Carl Schmertmann showed more than two decades ago that “constant inflows of immigrants, even at relatively young ages, do not necessarily rejuvenate low-fertility populations… [and] may even contribute to population aging.” Analysis by myself and several colleagues supports this conclusion. In short, immigrants grow old like everyone else, and in the United States they tend not to have very large families. In 2015 the median age of an immigrant was 40 years, compared to 36 for the native-born. And the United States’ overall fertility rate, including immigrants, is 1.82 children per woman, which only falls to 1.75 once immigrants are excluded. In other words, immigrants increase the fertility rate by just four percent. The United States will have to look elsewhere to deal with its aging population. 

A final argument in favor of immigration centers on the benefits to immigrants themselves, especially the poorest ones, who see their wages rise dramatically upon moving to the First World. But given the scope of Third World poverty, mass immigration is not the best form of humanitarian relief. More than three billion people in the world live in poverty—earning less than $2.50 a day. Even if legal immigration was tripled to three million people a year, the United States would still only admit about one percent of the world’s poor each decade. In contrast, development assistance could help many more people in low-income countries.

Even if legal immigration was tripled to three million people a year, the United States would still only admit about one percent of the world’s poor each decade.


The last time that limiting immigration was on the U.S. legislative agenda, in the mid-1990s, Barbara Jordan’s commission suggested limiting family immigration and eliminating the visa lottery, which gives out visas based on chance. Clinton first seemed to endorse the recommendations, but then reversed course after Jordan died and the political winds shifted. The effort to lower the level of immigration was defeated in Congress by the same odd but formidable coalition of businesses, ethnic pressure groups, progressives, and libertarians that has dominated the immigration discourse from then until the Trump era.

With the election of Trump, a political compromise in the United States might be possible. It could involve legalizing some illegal immigrants in return for tightening policies on who gets to come in. Prioritizing skilled immigration while cutting overall numbers would increase the share of immigrants who are well educated and facilitate assimilation. The RAISE Act, sponsored by Senators Tom Cotton (R-Ark.) and David Perdue (R-Ga.), would do just that. Perhaps coupling the RAISE Act with legalization for some share of illegal immigrants could be a way forward.  

Yet no matter what policy is adopted, immigration will remain contentious because it involves tradeoffs and competing moral claims. And for the foreseeable future, the number of people who wish to come to the developed countries such as the United States will be much greater than these countries are willing or able to allow.

lauantaina, elokuuta 05, 2017

Persut asettivat persidenttiehdokkaakseen mustapaitaisen Halosen

PS on asettanut presidenttiehdokkaakseen mustapaitaisen Halosen, joka haluaa Venäjän pakotteet kaadettavaksi, vähättelee maanpuolustusta väittämällä, että Putin valtaisi Suomen päivässä ja vastustaa Nato-jäsenyyttä.

Todellisen kansallismielisten on aika alkaa järjestäytyä - liikkeen ohjelman on perustuttava uhkakuvien realistiseen analyysiin ja hylättävä naivi euroopalaisten kansallismielisten puolueiden apinointi. Kirjoitin Sarastuksessa:

Suomalainen kansallismielinen liike on eittämättä menestynyt loistavasti – ainakin, jos eduskuntavaalien tulosta tai medianäkyvyyttä pidetään menestyksen mittarina. Suomen Sisun jäseniä valittiin eduskuntaan 4-5 kappaletta. Kansallismielisen liikkeen esille tuoma monikultturismin kritiikki on saanut laajaa vastakaikua suomalaisten äänestäjien keskuudessa. ...
Kansallismielisen liikkeen on uskallettava [uudessa tilanteessa] muuttaa uhkakuvansa. Tänään on selvää, että Suomen suurin uhka on se sama vanha vainooja, joka oli Suomen suurin uhka 1930-luvulla ja 1920-luvulla, sortokauden aikana, 1700-luvun Isovihan ja Pikkuvihan aikana – niin kauan kuin kansakunnalla on muisti.
isoviha 2Kansallisen liikkeen on tehtävä synteesi 20- ja 30-luvun kansallisen liikkeen poliittisen ymmärryksen ja 2000-luvun liikkeen kokemusten välillä. Menneisyyteen ei ole syytä palata siksi, että perinteistä pitäisi pitää sokeasti kiinni. Kansallisen liikkeen historiasta on kyettävä oppimaan, sillä Akateemisen Karjala-seuran valajäsenillä numero 1 Elias Simojoki ja numero 27 Elmo Kaila oli ajatuksia, joilla on arvoa nykyhetken ymmärtämisen kannalta....
Kansa oli äärimmäisen pahasti jakautunut vuoden 1918 sisällissodan jäljiltä. Joissakin punaisissa piireissä eläteltiin kostoa Neuvostoliiton avulla. Toisaalta valkoisissa piireissä punaisten veljeily venäläisten – Suomen ikiaikaisten vihollisten – kanssa aiheutti valtavaa katkeruutta. Äärimmäisenä esimerkkinäkirjailija Ilmari Kianto vaati punaisiin siviileihin kohdistuvaa kansanmurhaa.
Elmo Kaila ymmärsi sen, että Venäjän uhan takia luokkaristiriitojen alentaminen ja kansan koheesion vahvistaminen on kaiken poltiikan teon ensisijainen tavoite. Jos kansa on jakautunut toisiaan vihaaviin ryhmiin, se ei kykene puolustautumaan ulkoista vihollista vastaan.
Kirjoitin uuden yhdistyksen perustamisesta jo aikaisemminkin, mutta kirjoitus oli spekulatiivisella tasolla. Ohjelmaluonnos on nyt seuraavanlainen:

1. Suomalaisten kansallista yhtenäisyyttä on vahvistettava tekemällä konkreettista yhteistyötä kaikkien suomalaisten kanssa, jotka ovat valmiita tekemään työtä Venäjän uhan torjumiseksi. Kansakunnan sisäistä polarisaatiota vastaan on taisteltava kaikilla rintamilla. 

2. Kaikkeen politiikan tekoon on suhtauduttava pragmaattisesti. Mikä palvelee isänmaan vapautta, on hyvä. Esimerkiksi sotilaalliseen liittoutumiseen lännen kanssa on suhtauduttava pragmaattisesti. Suomen asema Venäjän naapurina pakottaa Suomen liittoutumaan. Kyseessä ei ole Nato-mielisyys tai länsimielisyys vaan isänmaallisuus.

3. Sosiaalipolitiikka on tärkeä osa turvallisuuspolitiikkaa. Sosiaalipolitiikan on keskityttävä syrjäytymisen estämiseen. Kansakunta, jossa on laaja syrjäytyneiden joukko, on vaaralle alttiina. Syrjäytynyt nuori mies voi ajautua Venäjän politiikkaa mainostavaksi trolliksi. 

4. Maahanmuutto Venäjältä on saatava loppumaan ja venäläisten maanhankinnat on torjuttava kokonaan. Kaksoiskansalaisuus on lopetettava.

5. Henkistä maanpuolustusta on vahvistettava. Jo kodeissa pitää lapsille selittää, että maan sotilaallinen puolustus voi joissain tilanteissa olla täysin välttämätöntä, koska Venäjä uhkaa edelleen Suomea. Näissä oloissa siviilipalvelus on vääjäämättä epäisänmaallista vapaamatkustamista ja haihattelua.

6. Monikulttuurisuuden nimellä kulkeva kulttuurien relativisointi on lopetettava. Maahanmuutto muslimimaista on rajoitettava lähinnä vainottujen vähemmistöjen kuten kristittyjen vastaanottamiseen.

Uuden yhdistyksen nimi on Elmo Kaila -seura Akateemisen Karjala Seuran ensimmäisen puheenjohtajan kunniaksi. Elmo Kaila jyrkkänäkin isänmaan ystävänä ja punikkien vastustajana ymmärsi käytännön miehenä kansallisen koheesion arvon. Kaila vastusti siksi kansallismielisissä piireissä 30-luvulla laajasti harrastettua SDP:n kannattajien demonisointia. Koko kansa oli saatava mukaan Suojeluskunta-järjestöön. 

Elmo Kaila -seuran toiminta alkaa nyt pienestä. Kiinnostuksesta voi ilmoittaa osoitteeseen tai suoraan minulle vaikka Facebookissa. Mikäli kiinnostusta herää, pidetään palaveri naamatusten joskus loppuvuodesta. Yhdistys haluaa tehdä yhteistyötä kaikkien suomalaisten isänmaallisten Venäjän uhan ymmärtävien ihmisten kanssa. Siksi järjestön jäsenmäärä ei ole oleellinen. Järjestön tarkoituksena on kuitenkin olla maksimalistinen siinä mielessä, että yhdistyksen jäsenten on hyväksyttävä kaikki ohjelman kohdat.

Olen varannut Wordpressiltä sivuston Siellä ei vielä ole mitään ja sivusto on ykstyinen. Muita sivustoja ei tulla varaamaan. Jos sellainen jonnekin ilmestyy, se on faikkisivusto.

sunnuntaina, heinäkuuta 23, 2017

Rahalla ei ole isänmaata - onko savonlinnalaisilla?

Sanotaan että rahalla ei ole isänmaata. Tarkoitetaan oikeastaan rahamiehiä.

Sinällä se ei ole hyvä eikä paha asia. Pikemmin tosiseikasta on hyviä ja huonoja seurauksia. Taloustieteilijät Daren Acemoglu ja James Robinson osoittavat, että kun pääomapiireillä on mahdolllisuus suhteellisen helposti siirtyä maasta toiseen - eli kun omaisuus ei perustu maahan tai maaperään - demokratia on stabiilimpaa kuin, jos pääoma on vaikeasti liikuteltavaa. Stabiilisuus johtuu siitä, että demokraattisissa vaaleissa valitun vasemmistohallituksen ei kannata lähteä sosialisoimaan omaisuutta, vaan pikemmin pitää pääomapiirit suopeina uusille investoinneille ja riski että vasemmiston vaalivoitto johtaa sotilasdiktatuurin ( niin kuin aiemmin usein tapahtui Etelä-Amerikassa ) laskee.

Mutta puhutaan nyt huonoista seurauksista.

Suomessa sortokauden aikana pääomapiirit eivät kannattaneet yleisesti itsenäisyyttä, koska Venäjän vallan aika oli suotuisaa taloudelliselle kasvulle. Vasta vallankumous sai pääomapiirit suurin joukoin itsenäisyyden taakse.

Suomettumisen aikana pääomapiirit hyötyivät Venäjän kaupasta ja kannattivat Suomen "virallista ulkopolitiikkaa" eli suomettumista eli myöntyvyyspolitiikkaa.

Enkä nyt väitä että myöntyvyysolitiikan edistäminen kaikkina aikoina on epäisänmaallista. Mutta on se sitä silloin kun on olemassa realistinen vaihtoehto. Esimerkiksi turvatakuiden hakeminen Natolta.

Itä-Suomen yrittäjät olivat 90-luvulta alkaen tyytyväisiä itäturismin virrasta, joka toi rahaa maahan. En tiedä tutkimusta siitä, onko itäsuomalaisten kannatus suomettumispolitiikalle laajempaa kuin länsisuomalaisten. Itäsuomalaiset ovat tsaarin vallan ajoista saakka kuitenkin hyötyneet idänkaupasta. Ei ihme että vapaussota alkoi nimenomaan Pohjanmaalta.

Tämä vaan tuli mieleen savonlinnalaisten innosta saada Putin "vieraakseen". Putinin vierailun uskotaan olevan hyvää mainosta Savonlinnan seudulle. Putin on kuitenkin Suomen vihollinen, joka uhkaa Suomea vastatoimilla esimerkiksi jos menemme Natoon. Putin harjoittaa infosotaa Suomea kohtaan mm. lapsikiistojen avulla ja käyttää apureinaan Bäckmannin ja Putkosen kaltaisia Suomi-syöjiä. Putin lähettää maahan pakolaisia päämääränään painostaa Suomea.

Ennen maa repee kuin huora häpee. 

keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2017

Onko Venäjä siirtymässä seuraavaan vaiheeseen päämääränä koko Ukrainan valtaaminen?

Itä-Ukrainan kansantasavallat on yhdistetty "Vähä-Venäjän liittovaltioksi". "Vähä-Venäjä" ilmoittaa edustavansa koko Ukrainan aluetta.

Verkkouutiset kirjoittaa:

Venäläissivustot raportoivat Zakharenkon julistavan uuden valtion Ukrainan seuraajavaltioksi, jolla on oikeus edustaa koko Ukrainan aluetta. Poikkeuksen muodostaisi vain Krim, jonka Venäjä miehitti ja liitti itseensä kevättalvella 2014.

Zakharenkon ilmoitus muistuttaa Moskovasta ohjatun niin sanotun Terijoen hallituksen toimintatapaa vuonna 1939.

Paljon Ukrainassa matkustanut toimittaja Nina Leinonen raportoi Iltalehdessä:

Venäjän media räväytti tiistaina uutisen, jota ei köhimättä pystynyt lukemaan. Ensin luulin sitä niin sanotuista kansantasavalloista tulevaksi "hullutteluksi" kunnes Kremlin retoriikka puski huolella läpi.

Niin sanotut Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat Itä-Ukrainassa aikovat yhdistyä. Ainakin, jos on venäläismedioihin uskominen. Asiasta ilmoitti tiistaina niin kutsutun Donetskin kansantasavallan johtaja 

Aleksandr Zahartšenko. Hän antaa ymmärtää, että tavoitteena olisi koko Ukrainan alueen valloittaminen. Hänen mukaansa Ukraina-nimeä ei enää pitäisi käyttää, vaan käytössä olisi jatkossa Vähä-Venäjä. Aiemmin niin sanotut kansantasavallat uhosivat Novorossijan alueen julistamisella, johon kuuluisi Ukrainan kaakkoiskulma. Nyt kiikarissa on koko Ukraina Krimin niemimaata lukuun ottamatta. 

Venäläisellä on venäläisen touhut. Osmo Jussila kuvaa kirjassaan Terijoen hallitus 1939-1940 nukkehallituksen perustamista geneeriseksi neuvostoliittolaiseksi työkaluksi. Ensimmäisiä kertoja samaa menetelmää käytettiin jo 20-luvun alussa Ukrainassa ja Georgiassa, sitten mm. Suomessa ja myöhemmin Afganistanissa. Algoritmi menee suunilleen näin:

1. Vallataan joku rajakaupunki venäläisillä joukoilla päivänä d.
2. Aloitetaan takautuvasti "sponttaani" kapina.
3. "Kapinalliset" pyytävät neuvoistoliittolais-venäläiseltä hallutikselta apua. Päivämääräksi saatetaan merkitä päivä d - 1.
4. Venäjä lisää "apuaan" "kapinallisille". Massiivinen naapurimaan valtaus aloitetaan.

Miksi Venäjä toimii juuri nyt? on mielenkiintoinen kysymys.  Veikkaan, että tämä liittyy jotenkin Trumpin valintaan USA:n presidentiksi, mutta on mahdotonta vielä sanoa varmaksi.

keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2017

Mekanismi tehottomuuden leviämiseksi (ihmis)populaatiossa - osa 1

Varoitus: tarina on pitkä ja teoreettinen. 

Riikinkukon sulat ovat esimerkki siitä, että biologinen evoluutio ei johda aina insinöörimäiseen optimaalisuuteen. Kun riikinkukko-naaraat valikoivat isosulkaisia uroksia - alunperin ilmeisesti pitkiä sulkia pidetään merkkinä uroksen terveydestä - riikinkukkojen sulat kasvoivat pidemmiksi kuin mitä oli lentokyvyn kannalta optimaalista.

Riikinkukon pitkät sulat ovat esimerkki seksuaalivalinnan tuloksesta. Naaras suosiii tiettyä uroksen ominaisuutta valitessaan kumppania: Mikäli naaraan seksuaalinen preferenssi Y uroksen ominaisuuteen X on populaatiossa tarpeeksi laajaa, ominaisuus X leviää, vaikka se lyhentäisi oleellisestikin uroksen elinajan odotetta.

Lisäksi koska naaras jolla on preferenssi Y valikoi uroksen jolla on ominaisuus X, X:n ja Y:n esiintymisen välillä alkaa syntyä tilastollinen yhteys (linkage disequilibrium). On osoitettu että tällainen kahden ominaisuuden linkkautumiseen voi johtaa hyvin nopeaan evoluutioon positiivisen takaisinkykennän kautta. Syntyy kierre - runaway efekti - joka johtaa esimerkiksi riikinkukon sulkien pituuden kiihtyvään kasvuun.

Ilmiön ymmärsi aikoinaan ensimmäisenä evoluutiotutkija - ja Richard Dawkinsin mukaan Darwinin kaikkien aikojen suurin seuraaja - Ronald Fisher 30-luvulla.

Kaksi tutkijaa Matt Silver ja Ezequiel Di Paolo ovat osoittaneet että vastaavanlainen runaway-efekti voi syntyä hyvin toisenlaisessa tapauksessa: Oletetaan että geeni E vaikuttaa siihen miten yksilö muokkaa ympäristöään ja toinen geeni A siihen miten yksilö pärjää muokatussa ympäristössä. Oletetaan, että geenin E alleeli E panee yksilön muokkaamaan ympäristöään, kun taas saman geenin toisen alleelin e kantaja ei muokkaa ympäristöään. Geenin A alleelin A kantaja taas pärjää paremmin muokatussa ympäristössä kuin saman geenin alleelin a kantaja.

Alleelien E ja A välillä syntyy ymmärrettävästi vastaavanlainen linkkaus kuin uroksen ominaisuuden X ja naaraan preferenssin Y välille seksuaalivalinnan tapauksessa. Silver ja Di Paolo osoittivat että tilanteessa, missä yksilöt toimivat paikallisesti, voi syntyä vastaavanlainen runaway-efekti kuin seksuaalivalinnan tapauksessa. Eli:

Vaikka ympäristön muokkaus ei välttämättä kaikkialla olekaan edullista, muokkaus saattaa levitä koko populaatioon.

Alla oleva simulaatio esittää kolmessa solukossa saman ympäristön. Ensimmäisessä solukossa sininen kuvaa alleelin E esiintymistä (sininen = EE) ja punainen alleelin e esiintymistä (punainen = ee). Toisessa solukossa sininen taas kuvaa alleelin A esiintymistä (AA) ja punainen alleelin a (aa). Viimeisessä solukossa esitetään ympäristön tila: sininen kuvaa muokattua ympäristöä ja punainen muokkaamatonta. Violetti väri esittää "välitilaa" - ensimmäisessä ja toisessa solukossa heterotsygoottia (Ee tai Aa) ja komannessa jonkun verran muokattua ympäristöä. Simulaatio kuvaa sitä miten E:n ja A:n välille syntyy hiljalleen linkkaus ja E ja A valtaavat populaation. On huomattava, että malli on tehty niin, että

1. Muokkauksen kustannus on 0.
2. Muokkaamattomassa ympäristössä alleelin a kelpoisuus on aina (!) korkeampi kuin alleelin A kelpoisuus muokatussa ympäristössä, joten mallissa todellakin "huonompi" ominaisuus leviää koko populaatioon.

(Paina Try It jotta simulaatio lähtee käyntiin. Jonkun aikaa tilanne näyttää pysähtyvän. Tämä tapahtuu suht alussa, kun E ja A ovat ensin vähentyneet voimakkaasti ja samaan aikaan E:n ja A:n välille on syntynyt voimakas tilastollinen linkkaus).

Kolme muuta tutkijaa Luke Rendell, Laurel Fogarty ja Kevin N. Laland linkkasivat Silverin ja Di Paolon tuloksen ihmisen käyttäytymiseen: Kaskenpoltolla Länsi-Afrikassa on tässä tapauksessa esimerkki muokkauksesta. Kaskenpoltto ei tietysti ole minkään geenin suoraan aiheuttama mutta kaskenpolton ja ihmisen HbS-geenin välille syntyy kuitenkin linkkaus: Kun kaskenpoltto on yleistä, malarialoinen menestyy ja HbS-alleelin kantaja, joka on immuuni malarialle, menestyy. HbS-alleeli aiheuttaa kuitenkin myös sirppisoluanemiaa mikäli yksilö on saanut HbS-geenin molemmilta vanhemmiltaan.

On siis mahdollista, että kaskenpoltto (tai mikä tahansa kulttuurinen tapa) leviää hyvin nopeasti ihmispopulaatiossa, vaikka sen kokonaisvaikutus olisi yhteiskunnan kokonaistehokkuuden kannalta negatiivinen.

Your browser does not support the HTML5 canvas tag.

maanantaina, heinäkuuta 03, 2017

Venäjä tunnustaa osallisuutensa Ukrainan taisteluihin

Suomessakin monet ovat epäilleet Venäjän osallisuutta Ukrainan taisteluun. Ainakin monet tälle blogille kommentoineet ihmiset. 
Monien vilpittömienkään (=ei salaaliittoteorioihin taipuvaisten) on vaikea uskoa, että Venäjä on 100-prosenttinen valehtelija. On ajateltu maltillisesti, että kun Venäjä kieltää osallisuutensa, ainakin heitä pitää kuunnella kuin ketä tahansa.
Nyt ei liene epäselvyyttä. Ei niin että herkkäuskoiset ja salaliitoteorioihin taipuvaiset tästä mitään oppisivat.
"- Olen lukenut ja kuullut paljon kritiikkiä koskien päätöstämme liittyä taisteluun Donetskissa ja Syyriassa, Lavrov lausui.
Hän heitti ilmoille haasteenomaisen vastakysymyksen ja pohti, olisiko Venäjän tullut katsoa hiljaa vierestä, kun Ukrainassa syrjittiin venäjän kieltä ja haluttiin heittää venäläiset ulos Krimin niemimaalta.
- Mutta sillä ei ole nyt väliä. Jos emme olisi tehneet kuten teimme, olisimme pettäneet sivilisaatiomme, jonka esi-isämme rakensivat vuosisatojen kuluessa ja levittivät laajoille alueille, Lavrov sanoi."

Salaliittoteoreetikko esittää seuraavaksi, että tietysti Venäjä osallistui Ukrainan taisteluihin mutta syy oli se, että Nato sekaantui ensin Ukrainan sisäisiin asiohin. Totuudet muuttuvat kuin Orwellin kirjassa 1984. Lukekaa nyt hyvät ihmiset se.

Todellisuudessa USA (ja Venäjä) on taannut Ukrainan suvereniteetin silloin, kun Ukraina luopui ydinaseistaan. USA:n ja Naton olisi pitänyt sekaantua paljon enemmän Venäjän sotaan Ukrainaa vastaan kuin se on tehnyt turvatakseen Ukrainan vapaus. Todellisuudessa Ukrainan "kapinalliset" ovat Venäjän masinoima joukko.

sunnuntaina, kesäkuuta 11, 2017

PS:stä Tanskan Kansanpuolueen tyyppinen maahanmuuttokriittinen puolue

Halla-aho voitti selkeästi kuten edellisessä postaukseksassani ennustin. PS muuttuu Tanskan Kansanpuolueen tyyppiseksi maahanmuuttokriittiseksi puolueeksi.

Kokoomuksen ja Keskustan kannalta tämä merkinnee alkuvaiheessa hallitustyöskentelyn vaikeutumista ja hallituksen kaatumista. Keskipitkällä tähtäimellä tämä mahdollistaa Tanskan mallin, missä PS on hallituksen ulkopuolella, mutta tekee yhteistoimintaa porvarihallituksen kanssa. Hallituksen on vastapalveluksena suostuttava haittamaahanmuuton voimakkaaseen leikkaamiseen. Tällaisella politiikalla on kansan laaja tuki - enemmistö suomalaisista haluaa haittamaahanmuuton leikkaamista.

EU:sta eroamisen Halla-aho voi kuitenkin unohtaa. Kansanäänestyksessä EU-erolla ei näyttäisi olevan mitään edelllytyksiä mennä läpi. Halla-aho pystyy sen sijaan parhaassa tapauksessa taitavasti pelaten leikkaamaan haittamaahanmuuttoa oleellisesti. Se on PS:n kannattajienkin ensisijainen päämäärä.

PS. PS:n henkilövalinnoissa on kaksi ongelmaa, joista suurempi on Laura Huhtasaari. Huhtasaari suhtautuu esimerkiksi Trumpiin (ja myös Putiniin) naivin positiivisesti. Huhtasaari on aktiivinen toimija, mutta ei ymmärrä esimerkiksi Venäjän uhkaa ollenkaan. Huhtasaari suhtautuu tieteelliseen maailmankuvaan niin kuin fundamentalistikristitty suhtautuu. Tietämättömyys kasvattaa tutkimusten mukaan itsevarmuutta ja uskoa omiin kykyihin.

tiistaina, kesäkuuta 06, 2017

Halla-aho, maahanmuutto ja EU

Halla-aho tulee suurella todennäköisyydellä valituksi PS:n puheenjohtajaksi. Halla-ahon mielipiteille on suomalaisessa yhteiskunnassa toisaalta tilausta ja toisaalta ei.

EVA:n tutkimuksen mukaan 55% suomalaisista on muuttanut mielipidettään maahanmuuttoa kohtaan negatiivisemmaksi.

Toisaalta kuukausi sitten tehty toinen EVA:n tutkimus osoittaa, että suomalaisten suhtautuminen EU:hun on hyvin positiivista - EU:sta etsitään turvaa tilanteessa missä Trumpin, Putinin ja talousongelmien takia ihmisten turvattomuus on voimakkaasti kasvanut.

lauantaina, kesäkuuta 03, 2017

Miksi tarvitaan yleensä uusi ilmastodeali, jos ihmisen aiheuttama lämpeneminen on bluffia?

BBC: "Mr Trump indicated he was open to another climate deal "on terms that are fair to the United States" but the leaders of France, Germany and Italy quickly issued a joint statement rejecting any renegotiation."
Trump haluaa siis uuden ilmastodealin koska Pariisin sopimus on hänen mukaansa huono Amerikalle. Eija-Riitta Korhola ja Petrus Pennanen ovat sitä mieltä että Pariisin sopimus ei ole tehokas tapa ratkaista ilmaston lämpenemisen ongelmaa. Oletetaan että Trump on oikeassa ja deali on huono. Ja oletetaan että Korhola ja Pennanen ovat oikeassa ja sopimus ei ole tehokas ratkaisu ilmaston lämpenemiseen.
Mutta mites kun republikaanit ovat selittäneet nyt vuosia, että ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä ei ole tai siitä ei ole mitään todisteita. Nyt he väittävät että ilmastosopimus pitää neuvotella uusiksi. Miksi ihmessä? Juurihan republikaanit ja heidän suomalaiset ihailjansa sanoivat, että sopimuksia ei tarvita ollenkaan. 
Miksi tarvitaan parempi sopimus kun kerran ei sopimusta kaiken järjen mukaan tarvittaisi teidän premisseillä ollenkaan 

Valehtelussakin pitäisi muistaa, että ei voi valehdella joka kerta samasta asiasta eri tavalla. Pitää joko kieltää ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen tai sitten sanoa että sopimus tarvitaan mutta sen pitää ola amerikkalaisille oikeudenmukainen. Molempia ei voi väittää. Omille voi toki valehdella eri tavalla samasta asiasta - koska omat haluavat uskoa satuihin - mutta ei ulkopuolisille.

torstaina, kesäkuuta 01, 2017

Miksi en äänestä teitä, herra presidentti

Kirjoitin Niinistön seinälle:

"Kaksissa vaaleissa olen teitä äänestänyt ja tukenut. Seuraavissa en kyllä taida teitä äänestää.

Mitään ulkopoliittiisia asioita ette avaa. Ette avaa sitä miksi Suomen kannattaa pysyä teidän mielestänne liittoutumattoma. Annatte vaan esimerkiksi ymmärtää että Naton kannattajat ovat ääri-ihmisiä - teette sen ilman mitään perusteluja. Puhutte neljän pilarin politiikasta johon tuskin itsekään uskotte.

Kansanedustaja Elina Lepomäki totesikin HS:n mukaan:

"Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on kuvaillut Suomen turvallisuusasemaa kokonaisuudeksi, joka seisoo neljän pilarin varassa, joita ovat oma uskottava puolustuskyky, läntiset kumppanuudet, hyvä yhteistoiminta Venäjän kanssa sekä YK ja muut kansainväliset yhteisöt. 

- Se (neljän pilarin politiikka) ei ole riittävää, meillä ei pitäisi olla varaa jäädä konfliktin hetkellä yksin, Suomen Nato-jäsenyyttä kannattava Lepomäki haastaa. Jos Suomi pitää muodollisesta liittoutumattomuudesta kiinni ja jos esimerkiksi Baltian alueella syttyy konflikti, niin Suomi on Lepomäen mukaan käytännössä saman tien sodassa. - On selvää, että sodan hetkellä, kun joudumme hakemaan liittoutumia, neuvotteluasemamme on heikompi kuin rauhan aikana." 

Voihan Elinakin tietysti väärässä olla niin kuin kuka tahansa. Ja häntä on mielipiteistään haukuttukin. Mutta asiallista argumentaatiota vaan ei kuule. Liittyykö todellinen liittoutumattomuuden vastustus jotenkin Putinin uhkailuun? Onko luvannut tulla rajan yli vai katkaista kaasun jos menemme Natoon?"

Suomalaisten on vaikea tehdä päätöstä, ketä äänestää, kun tietoa ei ole. Koska presidentti Niinistö panttaa tietoa. Sen sijaan Niinistöä jumaloiville "tolkun ihmisille" päätös on helppo. Poikkeuslain ajan henki on vahva Niinistön kampanjasivulla:

torstaina, toukokuuta 25, 2017

SAK:n pääekonomisti puolustaa keskitettyä sopimusta vaikka myöntää rohkeasti ongelmat

SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta kirjoittaa blogillaan

"Kun nyt katsoo kuusi vuotta taaksepäin, on helppo ihmetellä, miksi palkkoja on jatkuvasti korotettu samalla kun talous supistuu tai junnaa paikallaan. Palkoista sovitaan kuitenkin aina katsoen eteenpäin. Kuten todettu, sopimuksia tehdessä edessä on aina ollut näkymä valoisasta tulevaisuudesta....

Jälkiviisaana voikin argumentoida 2010-luvun palkkapolitiikan epäonnistuneen, mutta jälkiviisaus onkin paljon helpompaa kuin reaaliaikainen päätöksenteko. Palkanmuodostuksen epäonnistumisen syy ei nähdäkseni ollut palkanmuodostuksen instituutioissa tai päätöksentekijöissä, vaan päättäjien käytössä olevassa informaatiossa. 2010-luvun huono talouskehitys tuli yllätyksenä kaikille päättäjille."

Sama ilmiö oli Neuvostoliitossa. Informaatiota ei aina ollut tarpeeksi koko kansantalouden keskitettyyn suunnitteluun. Pitkään ajateltiin että vika ei ole instituutioissa - resurssien keskitetyssä hallinnassa - vaan informaation laadussa. Mutta lopulta nähtiin että primääri ongelma ei ollut siinä että informaation laatu oli huono vaan siinä että tuotannon määrä ja palkkataso suunniteltiin keskitetysti.

Markkinat luovat kyllä informaatiota hintajärjestelmän kautta, jos markkinoiden annetaan toimia. Mutta se on aika toisenlaista informaation keräämistä kuin Neuvostoliiton - tai keskitetyn palkkamallin - tarvitsema informaation kerääminen.

Joten vaikka nostan hattua sinänsä tästä ulostulosta, lienee Kaukorannan johtopäätös kuitenkin väärä.

PS. Oikeastaan on aika mielenkiintoinen kysymys mihin tällainen järjestö, jolla ei ole enää mitään rakentavaa tehtävää yhteiskunnassa, mutta runsaasti tuottavaa varallisuutta, suuntaa toimintansa. Varallisuus perustuu suurelta osin asuntotukijärjestelmään, jolla tuotetaan suuria voittoja asuntosijoittajille. Arvaan että SAK:n rooli voisi olla tällaisten tehottomien järjestelmien pönkittäminen ja ideologisten perustelujen konstruoiminen näiden rakenteiden avuksi.

Foreign Policy: ISIS:in virtuaalinen yhteisö

Foreign Policy kirjoittaa, että ei ole olemassa enää juurikaan varsinaisia yksinäisiä susia, vaikka näistä paljon Lännessä puhutaan. ISIS toimii käytännössä virtuaalimaailman yhteisönä, joka pyrkii erityisesti radikalisoimaan yksinäiseksi itsensä kokevia nuoria aikuisia, aktivoimaan heidät terroritoimintaan Euroopassa ja antamaan samalla heidän elämälleen merkityksen.

ISIS on onnistuttu melko hyvin lyömään siellä missä se toimii fyysisessä maailmassa - Syyriassa ja Irakissa, mutta sen toimintaa Euroopassa ei ole saatu pysäytettyä. ISIS inspiroi autonomisesti toimivia ihmisiä lännessä, antaa heille ideoita mihin kohteisiin iskeä ja neuvoo aseiden käytössä. ISIS on yhä enemmän virtuaaliyhteisö, missä yhteisön jäsenet voivat keskustella myös keskenään.

HS:kin toteaa tänään:

BRITANNIASSA viranomaiset uskovat, ettei Abedi toiminut yksin. Keskiviikkona iskuun liittyen tehtiin jo kolmas pidätys. Turvallisuuskysymyksiin erikoistuneen brittiläisen ajatushautomon Henry Jackson Societyn mukaan niin kutsuttujen yksinäisten susien tekemät terrori-iskut ovat harvinaisia. ”Vain yksi kymmenestä terroritekoon syyllistyneestä henkilöstä Britanniassa toimi yksin”, ajatushautomo toteaa lausunnossaanSe huomauttaa myös, että Manchester on yksi Britannian suurimmista jihadistien keskittymistä. Vain Lontoosta ja Birminghamista on lähtöisin enemmän islamistisesta terrorismista tuomittuja henkilöitä....

Isisin johdon ja enemmän tai vähemmän virallisen organisaation ulkopuolella on sosiaalinen liike – joukko, joka innostuu Isisin propagandasta, jota levitetään verkossa kymmenellä kielellä. Tämä joukko on yhtä lailla osa jihadistiliikettä, ja yksinäisen hyökkääjän isku voi yhtä lailla palvella Isisin tavoitteita.

Foreign Policyn jutun pääkohdat alla.

...the End of Lone-Wolf Terrorism


This is a core security problem for open Western societies: So-called lone actors may be inspired by the recruitment videos and hashtag campaigns delivered via social media by the Islamic State and other terrorist groups, but they move from inspiration to action on their own, without direct communication with terrorist groups’ leadership. They may respond to, for example, the generalized call of now-deceased Islamic State spokesman Abu Muhammad al-Adnani to “make [Ramadan] a month of calamity everywhere for the nonbelievers,” but ultimately they select their own targets, choose their own weapons, determine their own timing, and, increasingly, record their own press releases.
Is this new? Yes, but not quite in the way most people think.
Understanding that claim requires understanding how the Islamic State has revolutionized terrorist recruitment, radicalization, and mobilization in our digital age. It also requires understanding why certain individuals are susceptible to this messaging — perhaps precisely because the Islamic State holds out the promise of no longer being alone. By taking up arms for its cause, getting behind the wheel of a truck, or building a pressure cooker bomb, these men become part of a community, part of something bigger than themselves, and indeed part of history — anything but alone.
Anyone exposed to mainstream media has seen elements of the Islamic State’s messaging campaign. Indeed, for many Americans, it was the stream of grisly beheading videos that emerged in August 2014, showing the murders of U.S. hostages, that brought the group to public notoriety. These demonstrations of purported strength — really cruelty — are part of the Islamic State’s recruitment plan, but that plan has another key dimension: conjuring a sense of community. Even as the group produces — with near Hollywood-quality slickness and narration — videos of barbaric violence, the Islamic State churns out equally savvy portrayals of the purported community it claims to be fostering. Part of that community is local: for instance, particular towns in Syria where foreign fighters have found new, “better” homes, wives, and lives. And part of that community is global: meaning that, if you embrace the Islamic State and act in its name wherever you are, you instantly find yourself with brothers, sisters, meaning, and a place in history.
In his important study of Islamic State messaging, “The Virtual ‘Caliphate’: Understanding Islamic State’s Propaganda Strategy,” Charlie Winter identified six key narratives deployed by the terrorist group: brutality, mercy, victimhood, war, belonging, and utopia. Winter emphasizes that the fifth, belonging, “is one of [the] most powerful draws to new recruits, particularly those from Western states. Through their regular publication of, for example, videos and photographic reports depicting istirāḥat al-mujāhidīn — fighters relaxing with tea and singing with each other — the propagandists emphasise the idea of brotherhood in the ‘caliphate.’”
The Islamic State thus offers a chance to those who feel alone — those who may lack opportunities or who may simply disagree with the politics or mores of the society around them — not to be lone actors. Indeed, as Shane Kavanaugh and Gilad Shiloach have reported for Vocativ, there is a pro-Islamic State Telegram channel dedicated to “lone wolves” on which the group has disseminated a “handbook” for lone-wolf terrorists. Of course, by communicating with fellow supporters through Telegram and sharing a handbook of bomb-making tips, the Islamic State builds a virtual community of hundreds or thousands of sympathizers and recruits. This type of broad community formation goes beyond the virtual enabling of specific plots by the Islamic State leadership that Rukmini Callimachi expertly documented in her February 2017 New York Times story, “Not ‘Lone Wolves’ After All: How ISIS Guides World’s Terror Plots From Afar.” Our point here is complementary to Callimachi’s: While some purported lone wolves actually received specific direction via encrypted messaging, even terrorists who receive no such specific direction are no longer really alone — nor do they consider themselves to be.
Of course, the Islamic State needs more from its recruits than just a feeling of oneness; it needs those recruits to act in certain specific ways that advance its strategic agenda. And that is where the Islamic State may give the lie to another traditional characterization of terrorist attacks. Experts have long distinguished between attacks “directed” by a group (or, more recently, attacks “enabled” by a group via encrypted communications) and those merely “inspired” by it — that is, attacks for which a terrorist group’s central leadership provided particular tactical direction and those broadly consistent with a group’s strategic direction but not specifically conceived or planned by the group’s leadership.
But the Islamic State has defied just how much direction is needed for operatives to advance a terrorist group’s objectives. It offers, in publications such as Rumiyah and the now discontinued Dabiq magazine, ideas for targets (for example, one issue of Dabiq called for attacking the Macy’s Thanksgiving Day parade), weapons (firearms and homemade explosives are among the easiest to obtain or assemble), and timing. But the Islamic State has, at the same time, explicitly encouraged its recruits to be opportunistic: to attack where they are, when they can, with what they have.
And that seems to be all of the direction that some of its would-be followers need. Omar Mateen, who attacked the Pulse nightclub in Orlando, might once have been categorized as a prototypical terrorist “not directed” by any group. To date, no information has suggested that he traveled to, trained with, or even received individualized direction from the leadership of the Islamic State, to which he pledged allegiance via a 911 call during the attack. But what further direction did Mateen need? As former President Barack Obama noted, Mateen was “inspired by various extremist information that was disseminated over the internet,” which, in the end, proved to be all of the direction Mateen needed to select a target, a method, and a night to slaughter 49 innocent people.
Direction from a terrorist group like the Islamic State, it turns out, is a spectrum, not a dichotomy. The capacity to seduce someone like Mateen — who seems to have felt very much alone in this world for an array of psychological and social reasons — into feeling not alone is more than a striking sociological phenomenon. It makes that capacity a very real and palpable threat.
We often hear about “homegrown violent extremists,” presumably meaning those who have never gone abroad to train with a terrorist group before acting in its name here at home. But what does it mean to be “homegrown” in today’s digital age? The Islamic State brings its portrayal of the marketplaces of Raqqa in Syria directly to computers and iPhones everywhere, its attacks in the cafes of Dhaka, Bangladesh, and the streets of Nice in France directly to the Facebook pages and Twitter feeds of the whole world. The very problem, in a sense, may be that individuals like Mateen do not, themselves, feel “homegrown” at all; they feel grown of Raqqa and at war with their false homes of Orlando; San Bernardino, California; or wherever else they may find themselves.
To recognize that the Islamic State poses a real, persistent, and distinctive threat is by no means to concede that today’s pace of terrorist attacks represents the new normal or an enduring condition. Other terrorist groups posing unprecedented challenges have been beaten back and degraded in their critical capacity to execute external operations, most notably al Qaeda’s core in the Afghanistan-Pakistan region. Moreover, the strategy carefully developed under the Obama administration to deprive the Islamic State of physical safe havens — in places like Mosul, Iraq, and Sirte, Libya — appears to be working, with the group having lost significant swaths of territory it once held in Iraq and Syria. At the same time, the group’s loss of physical terrain has elevated the emphasis that the group places on its exploitation of virtual terrain.
Already, other terrorist groups — including al Qaeda’s affiliates in Yemen and Syria — have begun emulating the Islamic State’s manipulation of modern communications technologies to reach those who would feel alone, offer a sense of community, and provide inspiration and just enough direction to spark attacks that fulfill those groups’ own strategic purposes. Modern communications technologies are here to stay and will evolve into forms yet unknown. Understanding how to meet this challenge is thus critical not only to addressing the threat posed by the Islamic State today but also to anticipating and mitigating the threat posed by other groups tomorrow — and groups yet to come. That’s a shared challenge for the governments charged with keeping us all safe, as well as for the companies whose technologies are being exploited for these purposes. It’s only with both sets of actors doing more that we can, collectively, undermine the false sense of belonging that the Islamic State has cultivated to such deadly effect.

sunnuntaina, toukokuuta 21, 2017

Björn Wahlroos: Maailma tarvitsee maailmanpoliisin

Talouselämä-lehti kirjoittaa:

Talousvaikuttaja Björn Wahlroos iloitsee siitä, että presidentti Donald Trump on palauttanut Yhdysvaltain roolin maailmanpolitiikassa. Trump on piirtänyt hiekkaan sellaisen punaisen viivan, joka demokraattien Barack Obamalta jäi piirtämättä. 

... maailma ei pysy tasapainossa ilman pelotetta. Ilman vastavoimaa mikä tahansa voima voi kasvaa liian suureksi. Wahlroosin mielestä Barack Obaman presidenttikauden suurimpana historiallisena erehdyksenä tullaan pitämään sitä, ettei hän ymmärtänyt Yhdysvaltain roolia maailmanpoliisina. 

Obama varoi voimankäyttöä viimeiseen asti. "Voisi väittää, että hän oli syypää Ukrainan ja Syyrian tilanteeseen. Saamattomuudellaan hän jätti pelikentän avoimeksi muille", Wahlroos toteaa Talouselämän haastattelussa. 

Kirjoitin aiemmin Sarastuksessa siitä miten ensin Britannian ja sittemmin USA:n maailmanpoliisi-asema on vahvistanut maailman rauhaa. Kun Britannian maailmanpoliisin asema 1800-luvun lopulla heikkeni, ajauduttiin maailmansotaan. Nyt on riskinä, että USA:n maailmanpoliisin rooli heikkenee.

Putinin hehkuttama yksinapaisen maailman mureneminen on juuri tätä USA:n maailmanpoliisi-aseman murenemista. Monet USA:n mahtiasemaa vihaavat eurooppalaiset vasemmalla ja äärioikealla ovat tyytyväisiä yksinapaisuuden murenemisesta. [Sotahistorioitsija] Morrisin logiikkaa seuratessa voi todeta, että tyytyväisyyteen ei ainakaan Venäjän Rajamaiden asukkailla ole mitään aihetta.

PS. Itse en tosin ole Trumpin linjan suhteen yhtä optimistinen kuin Wahlroos. Mies vaikuttaa hyvin ailahtelevalta pelleltä ja saattaa hyvinkin vielä tehdä "dealin" Venäjän kanssa. Deali saattaisi osoittautua Itä-Euroopan kannalta yhtä onnelliseksi asiaksi kuin aikoinaan Molov-Ribbentrop sopimus. Kansanedustaja Elina Lepomäki maalailikin huomattavasti pessimistisempää kuvaa Trumpin turvallisuuspolitiikasta kuin Wahlroos:

Lepomäen mukaan Yhdysvalloissa ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskusteluun ja johtamiseen osallistuvilla henkilöillä on vahvasti yhtenevä käsitys siitä, että Washingtonissa käytiin loppu- ja alkuvuodesta ennen Donald Trumpin virkaanastumista kulissien takana neuvotteluja "suuresta diilistä".

Lista on synkkää luettavaa. Pakotteiden purkaminen, Naton vetäytyminen Baltiasta ja Itä-Euroopasta ja Krimin hyväksyminen osaksi Venäjää olisivat legitimoineet Venäjän aggressiivisen politiikan ja horjuttaneet maailmanjärjestystä, Trumpia häilyväksi presidentiksi kutsuva Lepomäki sanoo.

lauantaina, toukokuuta 20, 2017

Nature- ja Science-lehdet kirjoittavat ilmastonlämpenemisen vastaisen työn psykologiasta

Nature-lehti käsitteli jonkin aikaa sitten sitä, miten yhteiskunnallinen polarisaatio vaikeuttaa ilmaston lämpenemisen ratkaisua ja itse asiassa kaikkea tehokasta politiikan tekoa:
"Kulttuurisesti polarisoituneet demokratiat harjoittavat epätodennäköisemmin tieteelliseen tietoon – kuten tietoon ilmaston lämpenemisestä – perustuvaa politiikkaa kuin vähemmän polarisoituneet demokratiat. Näin on myös sellaisessa tilanteessa, jossa tieteellisen tiedon hyväksikäyttö oleellisesti vaikuttaisi kokonaisetuun.
Kansalaisille itselleen sillä, ovatko he oikeassa vai väärässä ilmaston lämpenemisen osalta, ei ole todellista merkitystä. Millään, mitä he kuluttajina tai yksilöinä tekevät, ei ole kuin marginaalinen vaikutus ilmaston lämpenemiseen. Sen sijaan sillä, että he ottaisivat kantaa ilmaston lämpenemiseen tavalla, joka olisi ristiriidassa heidän kulttuuriseen viiteryhmänsä mielipiteen kanssa, olisi heille itselleen tuhoisa merkitys." (Minun käännökseni.)
Ihmisen mielipide esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kertoo, millainen ihminen olet ja mihin porukkaan kuulut. Mielipiteestä on siis tullut osa identiteettiä ja mielipiteen toistamisesta on tullut osa identiteetin signalointia. (Signalointi on biologiassa ja taloustieteessä käytetty termi, joka tarkoittaa tiedon tai väitteen viestimistä. Esimerkiksi hyönteisen sanotaan signaloivan värillään myrkyllisyyttään, jos linnut mieltävät tietyn väriset hyönteiset myrkyllisiksi. Kirjoitin aiheesta joskus Sarastukseen.)
Ameikassa oikeistolaiset signaloivat porukkaan kuulumista ilmastonlämpenemis-skeptismillä ja Suomessa vihreät vastustavat samasta syystä ydinvoimaa. Ydinvoiman vastustus on yhtä tehokasta ja irrationaalista ilmastonlämpenemisen vastustuksen torppaamista kuin ilmastoskeptisyys. 

"Here is really the center of the problem, the social dilemma wherein it is in the collective’s interest to act in one way but individuals may benefit personally if they act in another way.
This struggle for humans to manage our impact on climate is made more complex by the unique issue of climate change; it is a long-term problem that has no apparent immediate and personal threats. Simply put, we need to take actions now to avoid problems later on even though we personally may not experience these consequences.
To counter this disconnect, climate change discussions need to be framed as matters related to current impacts at the local level. It is great that we want to save polar bears, but what really will motivate people are the risks to them right now. Fortunately or unfortunately, depending on your viewpoint, it is becoming easier and easier to make these connections. Examples abound for instance terrible flooding in the central USA, the record drought in California, recent heat waves in central Asia, or in Australia, as just some examples."
Guardianin juttu perustuu Science-lehdessä julkaistuun artikkeliin, joka on maksumuurin takana. Itse käytännön keinot jäävät ehkä siksi osin abstrakteiksi:

The authors identify a variety of strategies for moving forward with human limitations in mind. Since they acknowledge humans tend not to protect those things they either don’t know or don’t value, ingraining a sense of value in the natural world may be critical. In fact, there is a strong relationship between an individual’s connection to nature and their ecological behavior. In today’s world of growing industrialization and severing of the nature/human connection, the challenge may be to find and create new connection opportunities.

More immediately, the authors encourage efforts to change the social norms surrounding environmentally sound behavior - making it cool again.... In fact, individuals play a critical role in inspiring collective actions within various spheres of influence (see the above figure), which is the kind of behavior needed to change the enormous systems - food, transportation, retail, etc. - disproportionately impacting the planet. The review highlights how transformational individuals - those who decide to step outside of accepted social norms - can bring about large-scale change in their social networks and within the organizations of which they are a part. While it feels incredibly awkward to do something different than the norm, we are all capable of it. And, it’s easier if we don’t have to do it alone, so supporting others who take a stand is a crucial role we can all play.

sunnuntaina, toukokuuta 14, 2017

Elina Lepomäki kritisoi Niinistön ulkopoliittista linjaa

"Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on kuvaillut Suomen turvallisuusasemaa kokonaisuudeksi, joka seisoo neljän pilarin varassa, joita ovat oma uskottava puolustuskyky, läntiset kumppanuudet, hyvä yhteistoiminta Venäjän kanssa sekä YK ja muut kansainväliset yhteisöt.
- Se (neljän pilarin politiikka) ei ole riittävää, meillä ei pitäisi olla varaa jäädä konfliktin hetkellä yksin, Suomen Nato-jäsenyyttä kannattava Lepomäki haastaa.

Jos Suomi pitää muodollisesta liittoutumattomuudesta kiinni ja jos esimerkiksi Baltian alueella syttyy konflikti, niin Suomi on Lepomäen mukaan käytännössä saman tien sodassa.
- On selvää, että sodan hetkellä, kun joudumme hakemaan liittoutumia, neuvotteluasemamme on heikompi kuin rauhan aikana."
Kirjoitin kaksi vuotta sitten Niinistön neljän pilarin politiikasta: 
"Minun hypoteesini on se, että Niinistö ilman muuta haluaisi Natoon ja tietää, että Neljän Jalan turvallisuuspolitiikka on bluffia ja samoin EU:n turvatakuut. Venäjä on kuitenkin uhannut häntä hyvin jyrkästi ongelmilla jos Suomi liittyy."
Lepomäki jatkaa:
Suomen perinteinen turvallisuuspolitiikan doktriini on toiveajattelu, että EU luo Suomelle turvaa.
Missään toisessa EU:n jäsenmaassa ei käydä sellaista keskustelua, että ripustauduttaisiin puolustusyhteistyössä EU:hun. Tämä on erittäin tärkeää muistaa. Vahvan sitoumuksen Natoon on lausunut myös Ranskan uusi presidentti Macron.
Myöskään Ruotsi-yhteistyön varaan ei Lepomäen mielestä kannata laskea;
- On selvää, että siinä yhteistyössä tulee jossain vaiheessa poliittiset rajat vastaan, kun mitään valtiosopimusta ei ole eikä turvatakuita. Plus että Ruotsilla ei ole tämän tyyppiseen konfliktiin tarkoitettua armeijaa.
Suomalaista keskustelua vaivaa Lepomäen mukaan tietämättömyys, piittaamattomuus ja keskeisenä elementtinä puutteellinen riskienhallinta.
Keskustelun heikkous lähtee minusta siitä, että Sauli Niinistö on päättänyt olla selittämättä kansalle missä todellisuudessa mennään: 
1. EU ei tarjoa turvatakuita eikä sitä tarjoa Ruotsi-yhteistyö. 
2. Suhteet Venäjään ovat huonot, mutta se kiistetään. 
3. Jostain syystä Natoon ei uskalleta nyt mennä - todennäköisesti Putinin uhkailujen takia. 
4. Suomi on surkeassa tilanteessa, mutta tätä ei uskalleta kansalle kertoa vaan ajatellaan että on parempi että kansa ei asiantilaa tajua. Seurauksena on suomalaisen keskustelun vajoaminen tietämättömyyden ja piittaamattomuuden tilaan.